Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut, kun Ansa aloitti 9.7. virallisen kisauransa! Kävimme hakemassa edellisellä viikolla tuntumaa epävirallisista kisoista, joissa olikin toisena ratana tulevan Agirodun Open Class -rata treenattavaksi. Open Class -kisan ratapiirros julkaistaan etukäteen ja itse kisassa rataantutustumisaika on lyhyempi. Paikalla oli väkeä tietysti sankoin joukoin, ja Ansalle rata oli hieman haastava. Ilmoitin Ansan kahteen starttiin ja sitten mentiin eikä meinattu! Ansa mm. varasti lähdöstä suoraan putkeen ennen kuin tajusi, että agilityssa on ideana edetä radalla ohjaaja mukana. Sen verran Ansalle tuli ohijuoksuja ja ylimääräisiä putkisukelluksia, että kaduin ilmoittautumista viralliseen kisaan ja aloin haaveilla juoksun yllättävästä alkamisesta.

Viralliset kisat sujuivat kuitenkin ihan mukavasti, vaikka molemmat radat menivät railakkaasti hyllyttäen. Kisapaikka oli seuran oma halli, joka on Ansalle tuttu. Ansa jäi molemmilla kerroilla lähtöön odottamaan lähtökäskyä ja agilityradalla otti kontaktit. Ekalla radalla pujottelu sujui, mutta hyppyradalla koiralla alkoi olla jo malttamattomuutta, joten pujottelua jäätiinkin takkuamaan toviksi. Ylimääräisiä putkiakin löytyi, mutta maaliin asti tultiin ja vauhdilla. Korostan sanaa  v a u h d i l l a.  Katsoin radat videolta jälkeenpäin, ja Ansa todella tykittää menemään. Positiivisena puolena siis todettakoon, että tätä koiraa ei ainakaan tarvitse motivoida lajiin, eikä tarvitse olla huolissaan koiran vauhdin puuttumisesta! Emännän vauhti onkin sitten asia erikseen...

Agirotu pidettiin tänä vuonna naapurikunnassa. Suunnittelimme ensin hauskaa perhejoukkuetta joukkuekisaan, sillä Ansan ja Svea-siskon molemmat vanhemmat ovat agilitykoiria. Lopulta Svealle ja Triinelle tuli juoksu, ja Ansa olisi kuulunut ennemmin aloitteleviin kuin kilpaileviin. Niinpä russelijoukkueessa  R.O.H.K.E.L.I.K.O.T  kisasi perheestä vain isä Hurri. Koska olin ilmoittautunut alunperin joukkueenjohtajaksi, olin tietysti paikan päällä kannustamassa joukkuetta. Helteisessä säässä joukkue selvisi haastavasta kisaradasta hienosti, vaikka sijoitus jäikin häntäpäähän. Mutta joukkuekisassa tärkeintä on fiilis!

Kisatapahtumassa Ansa tapasi isänsä. Eivätkö olekin tytär (vas) ja isä samannäköiset?

Muuten Ansa vietti kisapäivän lähinnä boksissa kisahulinaa seuraamalla. Sitä se agilitykoiran elämän on.

Mejää olemme taas treenanneet parin jäljen verran. On se vaan hikistä hommaa! Jos yhdelle koiralle jäljen tekeminen on omalla tavallaan vaivalloista, niin entäpä kolmelle. Päätreenaajamme on Wappu, jolle pyrin tekemään koko ajan pidempää ja vanhempaa jälkeä. Mutta kun on metsässä veren, sienen ja hirvensorkan kanssa, tekee sitä samalla jonkinlaiset jäljet kahdelle muullekin. Kaikki ovat olleet innostuneita lajista. Ansalla eilen oikein häntä heilui, kun se pääsi jäljen alkuun. Lyhytkin jälki on koiralle hyvää kuonotyöskentelyä ja aivojumppaa.

Viime viikolla tuli taas mielenkiintoinen muistutus siitä, miten pennun ensimmäisten kuukausien kokemukset jäävät syvälle muistiin. Wapun ensimmäinen koiratuttavuus muunrotuisista koirista oli naapurissamme asunut meksikonkarvatonkoira. Wappu tapasi koiran ollessaan vain hieman marsua suurempi, ja ihaili vuotta vanhempaa koiraa tavattomasti. Aina koirien tavatessa Wappu mielisteli isompaa koiraa nuollen sen suupieliä ja kellahtamalla selälleen. Meksikonkarvatonkoira oli tästä pikku mielistelijästä vaivautunut, ja otti aina Wappu-pennun pään suuhunsa. Oli se näky! Wappu jatkoi mielistelyä aikuisikään saakka, ja tämä koira oli taatusti ainoa koira, jota itsetietoinen Wappu mielisteli.

Viime viikolla kävin pitkästä aikaa vanhoilla kotikulmilla uittamassa koiria. Paluumatkalla törmäsin yllättäen tuttuun koiraan ja hänen emäntäänsä. Jännityksellä seurasimme, mitä koirat tuumivat toisistaan 3 - 4 vuoden eron jälkeen. Wappu on melkoinen ärvänä vieraita koiria kohtaan, mutta nyt se tunnisti heti vanhan ystävänsä. Wappu meni leikkiinkutsuasentoon ja kellahti selälleen vanhan ystävänsä eteen. Meksikonkarvatonkoira oli edelleen yhtä vaivautuneen näköinen kuin ennenkin, mutta ei sentään yrittänyt mahduttaa Wapun päätä suuhunsa. Tällaisia jälleennäkemisiä on ihana päästä seuraamaan!