Syksyn tärkein uutinen on tämä: Triinestä on tullut mummo! Ansan Svea-sisko sai 31.8. neljä kaunista pentua: kaksi urosta ja kaksi narttua! Pentujen isä on Nippe eli Tsarodej Call Me All. Toistaiseksi emä on saanut rauhassa keskittyä pentujen hoitoon, mutta jossain vaiheessa (eli hyvin pian) aion mennä ihastelemaan pikkuisia. 

Loppukesän ja alkusyksyn olemme Triinen kanssa yrittäneet urheasti kisata. 2-luokka ei vaan ole lähtenyt lentoon toivotuilla tuloksilla. Orivedellä saimme yhden hylyn ja toisen radan keskeytin kontaktiloikan takia. Takujen kisoissa Triine tuli kaksi kertaa neljännelle sijalle, mutta teki kontakti- ja pujotteluvirheitä. Walatin kisoissa tuli pohjanoteeraus, kun koira löysi kentän perältä kiinnostavaa nuuskittavaa ja juuttui sinne. Myös emäntä hätäili ohjauksesssa ja teki aivan alkeellisia virheitä.

Triine pysähtyy treeneissä puomin ja A:n kontakteille kuin bostikilla liimaten ja pujottelee lennokkaasti. Kisoissa koira on ollut niin kierroksilla, että se loikkaa reippaasti kontaktiesteiltä (välillä jalat osuu kontaktille, välillä ei) ja pujottelu menee usein sekaisin. Olen yrittänyt keskeyttää radat kontaktivirheen jälkeen, mutta koira ei ole tuntunut sisäistävän ideaa.

Viime viikonloppuna päätin kokeilla uutta konstia. Olimme Hattulassa kisaamassa ja ensimmäisellä radalla oli toisena esteenä puomi, jonka kontaktilta Triine loikkasi yli. Palautin koiran takaisin kontaktille, kehuin ja vapautin sen, ja sitten lähdimme pois radalta tuomarin ohjeiden mukaan. Maalisuoralla annoin Triinen suorittaa pari estettä, joten sain radan jälkeen palkattua koiran suorituksesta. Mietin silloin, että meneeköhän tässä nyt puoli vuotta tahkotessa sitä, mitä ohaaja ajaa takaa. Yllätys olikin melkoinen, kun seuraavalla radalla Triine pysähtyi sekä A:n, keinun, että maalisuoralla olleen puomin kontakteille! Harmikseni en itse ollut oppinut virheistäni, joten hylky tuli putkin jälkeen rynniessäni vauhdilla eteenpäin, jollon Triiine hyppäsi putken jälkeen näkemänsä väärän esteen. Olin joka tapauksessa innoissani ensimmäisistä kisoissa onnistuneista kontakteista!

Ansalla alkoi juuri juoksu, joten sen kanssa ei hetkeen ole kisasuunnitelmia. Onneksi treenihallissamme saa treenata juoksuisetkin nartut juoksuhousut jalassa. Sain tällä viikolla Ansalle paikan samasta ryhmästä, jossa Triinen kanssa treenaamme. Puin koiralle pöksyt jalkaan ennen halliin menoa, eikä koira niitä edes noteerannut: se sinkoili radalla kuin tykki. Tunnin päätteeksi menin treenaamaan seuramme omalle kentälle Wapun kanssa "eläkeläisagilitya". Onneksi Wapun kanssa sai hieman himmailla, sillä olin melkoisen poikki!

Wapun kanssa olemme kokeilleet uutta lajia: rally-tokoa. Koirakerhossamme järjestettiin viiden kerran alkeiskurssi ja halusin kokeilla sopisiko laji Wapulle. Wappu oli kyllä innoissaan lajista, mutta aluksi sitä kiinnosti tavattomasti myös hallin maton tuoksut. Lopulta sain naksuttimen avulla sen kuonon nousemaan maasta ja loppuosa kurssista sujuikin varsin mukavasti. Wapun tempperamentti tuli hyvin esiin myös tässä lajissa: kun toiset koriat suorittivat liikkeet rauhallisesti, Wappu mennä viipotti terrierimäisen täpäkästi. Jäämme odottelemaan jatkokurssia.

Wanda kävi sydänkontrollissa viime viikonloppuna. Tulokset olivat mukavaa kuultavaa: läppävika ei ole pahentunut. Wanda syö sydänlääkkeitä ja nukkuu paljon, mutta sydänvika ei sinänsä näytä sitä vaivaavan. Kesällä koira matkusteli siskoni perheen mukana ympäri Suomea aina Lappia myöten. Wanda nautti pitkospuilla juoksemisesta ja auringossa makailusta.

Koirakolmikko on sopeutunut hyvin syksyn uuteen rytmiin, jolloin aamulla herätään kukonlaulun aikaan ja odotellaan päivä emäntää töistä. Iltapäivällä olen yrittänyt viedä mahdollisuuksien mukaan koiria metsään, jotta ne pääsisivät juoksemaan vapaina  - tosin ei nyt, kun Ansalla on juoksu. Juuri ennen juoksun alkua koirat ehtivät päästä uimaan Kangasalan Vesijärveen. Triine tosi nykyisin mielummin kahlailee keppien perässä, mutta Wappu ja Ansa uivat kilpaa hakemaan keppiä järvestä. Wappu oli uintireissusta niin onnellinen, että pomppi vielä kotonakin koko 10-vuotiaan olemuksella!

Viikko sitten olimme Seinäjoella seuraamassa agilityn MM-joukkuekarsintoja. Oikeastaan emäntä oli seuraamassa ja koirat viettivät viikonlopun autossa. Onneksi sää oli vilpoinen, joten koirilla ei ollut kisapaikalla mitään hätää. Kisojen välissä hain kolmikon autosta ja teimme lenkkejä tutuissa maastoissa, joissa emäntä on äheltänyt pienenä suksien kanssa ja suunnistanut lukioikäisenä. Puitteet karsintojen järjestämiselle olivat hyvät: keinonurminen halli oli avara ja hallin ympärillä oli loistavat ulkoilutusmaastot.

Ilokseni sain huomata, että minikoirien finaaliin selvisi russeleita melkoinen joukko. Kymmenessä vuodessa russelista on tullut hyvin suosittu miniluokan agilitykoirarotu. Jännitystä riittikin kahdelle päivälle melkoisesti. Lopputuloksissa Wapun siskopuoli Kipsu oli 19. ja täysveli Nikke 24. Molemmilla on sama isä Vili, joka oli aikoinaan MM-joukkueessa varasijalla.

Kotiin palattuamme olemme agilityn treenaamisen lisäksi jatkaneet mejä-treenejä. Tällä viikolla koirat pääsivät nuuhkimaan vuorokauden vanha jälkeä. Wapun jälki oli erityisen haastava hankalan maaston takia, sillä välillä etenimme korkeassa heinikossa ja jos jonkinlaisissa ryteiköissä. Valitettavasti merkkauksemme ei tahtonut paikoin näkyä, joten jouduin välillä pysäyttämään koiran, kun en tiennyt olimmeko jäljellä. Wappu teki välillä kaarroksia, joten minun olisi pitänyt pystyä tarkemmin seuraamaan sitä, onko koira jäljellä vai tekemässä hukkaa. Joudun siis vielä kehittelemään pyykkipoika+nauha -viritelmiäni.

Triine ja Ansa saivat myös lyhyet jäljet, jotka molemmat ajoivat innokkaasti. Välillä tuli pieniä kaarroksia, mutta kumpikin löysi takaisin jäljelle oma-aloitteisesti. Peuransorkat ovat pakastimesta huvenneet, joten tällä kertaa kaadolla oli palkintona rasia, jossa oli makupaloja. Ahneelle Triinelle se sopi vallan mainiosti.

Treenikaverinamme oli agility-ystäväni, jonka bretagnenbassetit saivat kokeilla ensimmäistä kertaa omaa jälkeä. Nuorempi oli vasta 14 viikkoa vanha ja selvitti lyhyen jäljen tarmokkaasti. Lämpötila oli huikeat +28 astetta, joten lopuksi treenikaverini tarjoavat munkkipossut kylmän juoman kera maistuivat taivaalliselta metsätien reunassa.

MM-kisakarsinnoissa oli myynnissä alennuksessa Ottosonin koirien älypelejä. Ostin niitä kaksi, toisen Wandalle ja toisen omille koirilleni. Pakkauksessa ilmoitettiin pelien vaikeustasoksi 2. Pelissä koiran on siirrettävä liikkuvia kiekkoja, joiden alla on makupaloja piilossa. Lisäksi pelissä on kaksi puista kuppia alassuin käännettynä, jotka koiran tulisi nostaa hampaillaan ilmaan.

Ryhdyimme siskoni kanssa mielenkiinnolla testaamaan pelejä. Mutta ovatko pelit todella ÄLYpelejä vai AHNEUSpelejä? Nimittäin molemmat välkyt Wanda ja Wappu (sekä hieman vähemmän välkympi Ansa) aloittavat kyllä innolla makupalojen etsinnän, mutta luovuttavat jossain vaiheessa ja pyytävät apua tai vihjeitä. Sen sijaan Triine - joka ei mielestäni ole penaalin terävin kynä - selvittää pelin vaivatta. Hurjalla tarmolla se raapii tassuillaan kiekkoja sivuun, ja pökkii kuonollaan tai nostaa hampaillaan puukupit paikoiltaan. 

 

Helppoa kuin heinänteko, tuumii Triine.

Toinen kesän tärkeistä ajanvietteistä on uinti. Kaikki koirani ovat hulluna uimiseen, mutta valitettavasti Wapun voi päästää järveen vain säästeliäästi. Koira nimittäin alkaa rapsutella itseään uinnin jälkeen. Olen nyt kokeillut koirille ruokalisänä erityistä öljyä, jonka pitäisi auttaa turkin ja ihon kutinaan. Edellen Wappu rapsuttelee itseään, mutta hotspotilta olemme onneksi säästyneet. Kuinka vaikea onkaan kiertää Wapun kanssa järvet, kun koira hinkuaa uimaan joka päivä!

Viime viikonlopun helteissä koirat kuitenkin pääsivät pulahtamaan Näsijärveen. Mukana oli koirien uusi suosikkilelu: kelluva Wuppa. Wappua katsellessa voi ihmetellä, mitä russeli tekee hännällään uidessaan? Matkalla lelua noutamaan häntä heiluu puolelta toiselle, mutta entäpä koiran lähestyessä rantaa...

Onko häntä masto vai vakaaja?

Triinekin innostui noutamaan lelua järvestä:

 

Ansa ei halua luovuttaa ihanaa lelua, vaan jää seisoskelemaan rantaveteen aarteensa kanssa.

 

Olemme Ansan kanssa olleet kesän aikana tapakasvatuskurssilla. Kurssilla on harjoiteltu aivan perusasioita, kuten rauhoittumista, kouluttajan käsittelyn "kestämistä", ohituksia ja luoksetuloa. Ansa osaa luoksetulon hyvin, mutta koiralle on tuonut haastetta rauhoittua ja keskittyä tehtäviin muiden koirien läsnäollessa. Kurssi on sopinut meille hyvin kesäohjelmaksi.

Nyt kurssilla on kahden viikon tauko, ja kouluttaja antoi meille tehtäväksi opettaa koiralle jonkin tempun ensi kertaa varten. Tajusin, että Ansa osaa hädin tuskin antaa tassua! Monen koiran laumassa käy juuri näin: ensimmäinen ja toinen koira osaavat toistakymmentä temppua, mutta siitä eteenpäin ei enää omistajan aika riitäkään temppujen opettamiseen. Triinekin osaa vain muutaman tempun. Aloin heti kehitellä Ansalle temppurepertuaaria. Kerron seuraavassa blogissa miten onnistuimme.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puuttunut, kun Ansa aloitti 9.7. virallisen kisauransa! Kävimme hakemassa edellisellä viikolla tuntumaa epävirallisista kisoista, joissa olikin toisena ratana tulevan Agirodun Open Class -rata treenattavaksi. Open Class -kisan ratapiirros julkaistaan etukäteen ja itse kisassa rataantutustumisaika on lyhyempi. Paikalla oli väkeä tietysti sankoin joukoin, ja Ansalle rata oli hieman haastava. Ilmoitin Ansan kahteen starttiin ja sitten mentiin eikä meinattu! Ansa mm. varasti lähdöstä suoraan putkeen ennen kuin tajusi, että agilityssa on ideana edetä radalla ohjaaja mukana. Sen verran Ansalle tuli ohijuoksuja ja ylimääräisiä putkisukelluksia, että kaduin ilmoittautumista viralliseen kisaan ja aloin haaveilla juoksun yllättävästä alkamisesta.

Viralliset kisat sujuivat kuitenkin ihan mukavasti, vaikka molemmat radat menivät railakkaasti hyllyttäen. Kisapaikka oli seuran oma halli, joka on Ansalle tuttu. Ansa jäi molemmilla kerroilla lähtöön odottamaan lähtökäskyä ja agilityradalla otti kontaktit. Ekalla radalla pujottelu sujui, mutta hyppyradalla koiralla alkoi olla jo malttamattomuutta, joten pujottelua jäätiinkin takkuamaan toviksi. Ylimääräisiä putkiakin löytyi, mutta maaliin asti tultiin ja vauhdilla. Korostan sanaa  v a u h d i l l a.  Katsoin radat videolta jälkeenpäin, ja Ansa todella tykittää menemään. Positiivisena puolena siis todettakoon, että tätä koiraa ei ainakaan tarvitse motivoida lajiin, eikä tarvitse olla huolissaan koiran vauhdin puuttumisesta! Emännän vauhti onkin sitten asia erikseen...

Agirotu pidettiin tänä vuonna naapurikunnassa. Suunnittelimme ensin hauskaa perhejoukkuetta joukkuekisaan, sillä Ansan ja Svea-siskon molemmat vanhemmat ovat agilitykoiria. Lopulta Svealle ja Triinelle tuli juoksu, ja Ansa olisi kuulunut ennemmin aloitteleviin kuin kilpaileviin. Niinpä russelijoukkueessa  R.O.H.K.E.L.I.K.O.T  kisasi perheestä vain isä Hurri. Koska olin ilmoittautunut alunperin joukkueenjohtajaksi, olin tietysti paikan päällä kannustamassa joukkuetta. Helteisessä säässä joukkue selvisi haastavasta kisaradasta hienosti, vaikka sijoitus jäikin häntäpäähän. Mutta joukkuekisassa tärkeintä on fiilis!

Kisatapahtumassa Ansa tapasi isänsä. Eivätkö olekin tytär (vas) ja isä samannäköiset?

Muuten Ansa vietti kisapäivän lähinnä boksissa kisahulinaa seuraamalla. Sitä se agilitykoiran elämän on.

Mejää olemme taas treenanneet parin jäljen verran. On se vaan hikistä hommaa! Jos yhdelle koiralle jäljen tekeminen on omalla tavallaan vaivalloista, niin entäpä kolmelle. Päätreenaajamme on Wappu, jolle pyrin tekemään koko ajan pidempää ja vanhempaa jälkeä. Mutta kun on metsässä veren, sienen ja hirvensorkan kanssa, tekee sitä samalla jonkinlaiset jäljet kahdelle muullekin. Kaikki ovat olleet innostuneita lajista. Ansalla eilen oikein häntä heilui, kun se pääsi jäljen alkuun. Lyhytkin jälki on koiralle hyvää kuonotyöskentelyä ja aivojumppaa.

Viime viikolla tuli taas mielenkiintoinen muistutus siitä, miten pennun ensimmäisten kuukausien kokemukset jäävät syvälle muistiin. Wapun ensimmäinen koiratuttavuus muunrotuisista koirista oli naapurissamme asunut meksikonkarvatonkoira. Wappu tapasi koiran ollessaan vain hieman marsua suurempi, ja ihaili vuotta vanhempaa koiraa tavattomasti. Aina koirien tavatessa Wappu mielisteli isompaa koiraa nuollen sen suupieliä ja kellahtamalla selälleen. Meksikonkarvatonkoira oli tästä pikku mielistelijästä vaivautunut, ja otti aina Wappu-pennun pään suuhunsa. Oli se näky! Wappu jatkoi mielistelyä aikuisikään saakka, ja tämä koira oli taatusti ainoa koira, jota itsetietoinen Wappu mielisteli.

Viime viikolla kävin pitkästä aikaa vanhoilla kotikulmilla uittamassa koiria. Paluumatkalla törmäsin yllättäen tuttuun koiraan ja hänen emäntäänsä. Jännityksellä seurasimme, mitä koirat tuumivat toisistaan 3 - 4 vuoden eron jälkeen. Wappu on melkoinen ärvänä vieraita koiria kohtaan, mutta nyt se tunnisti heti vanhan ystävänsä. Wappu meni leikkiinkutsuasentoon ja kellahti selälleen vanhan ystävänsä eteen. Meksikonkarvatonkoira oli edelleen yhtä vaivautuneen näköinen kuin ennenkin, mutta ei sentään yrittänyt mahduttaa Wapun päätä suuhunsa. Tällaisia jälleennäkemisiä on ihana päästä seuraamaan!

Kesä on vuoden parasta aikaa sekä emännälle ja koirille! Aamulenkeillä olemme nauttineet ihanasta auringonpaisteesta ja kesäisestä luonnosta. Vihdoin emännän ja Ansan sisäiset kellotkin alkavat kääntyä loma-aikatauluun, emmekä kumpikaan herää enää kukonlaulun aikaan.

Toukokuussa Wappu täytti kunnioitettavat 10 vuotta.Täyden kympin kunniaksi on aika aloittaa Wapun kanssa uusi harrastus, jota tosin olemme kokeilleet jo aiemminkin, eli metsäjälki. Metsä- eli verijäljessä koira opetetaan jäljestämään haavoittunutta eläintä. Koiralle tehdään verisen sienen avulla jälki metsään, ja koira jäljittää jälkiliinassa reitin "kaadolle". Tarkoitukseni ei ole lähteä Wapun kanssa haavakkohirviä etsimään, mutta harrastus itsessään sopii Wapulle hyvin, koska se harjoitteli nuorena koiraetsintää Wandan treenien yhteydessä.

Olen tehnyt koirille yhdet harjoitusjäljet. Wapun jäljessä oli yksi kulma, ja Triine & Ansa saivat kokeilla lyhyttä suoraa jäljeä. Kaikki jäljestivät innolla ja Wapulle juttu oli selvästi aivan tuttua. Jäljen päässä odotti aito peuranjalka, joka herätti koirissa melkoista kiinnostusta. Peuranjalkoja olen saanut pakastettuina ystävältäni, jonka veljet harrastavat metsästystä. Tästä eteenpäin alan vain pidentämään jälkeä ja vanhentamaan aikaa, jonka jälki odottaa metsässä. Katsotaan pääsemmekö Wapun kanssa oikein viralliseen kokeeseen tässä lajissa.

Ansa on käynyt virallisissa silmä- ja polvitarkastuksissa, ja todettu terveeksi! Kesän alussa kävimme myös epävirallisissa agilitykilpailuissa, joissa Ansa tuli toiseksi (kisaajia oli enmmän kuin kaksi kappaletta!), vaikka keräsi 15 virhepistettä juoksentelemalla innoissaan kolmen esteen ohi. Helpottavaa oli kuitenkin se, että Ansa jäi kiltisti lähtöön odottamaan minulta lähtölupaa ja otti hienot pysäytyskontaktit A:lla ja puomilla - A:lla peräti kahdesti.

Olen viimeiset viikot käynyt Ansan kanssa ammattikouluttajan opissa, mutta siellä meinaa kerta kaikkiaan mennä usko omiin mahdollisuuksiin, vaikka kouluttaja on hyvä. Ansa on kyllä innokas ja oppii koko ajan, mutta sen nopeus on jotain käsittämätöntä. Tai sitten minun hitauteni juosta ja ohjata on jotain aivan käsittämätöntä. Joka tapauksessa koira etenee kuin sinko ja olen koko ajan myöhässä. Jossain vaiheessa virallisiin kisoihin on vain uskallauduttava, vaikka koira tuntuu sähläävään viikosta toiseen. Toisaalta Ansa kestää hämmästyttävän hyvin sen, että joudumme treenaamaan samoja kohtia uudestaan ja uudestaan. Koira rakastaa lajia!

Triine täytti juhannuksena kuusi vuotta. Kesän aikana saimme kilpailuvalmiiden tottelevaisuuskurssin päätökseen ja nyt mietin jatkoa. Olisi hienoa kokeilla sen kanssa virallista koetta, mutta paikallamakuu ei vielä onnistu millään. Ahne koira ei millään malttaisi odotella kahta minuuttia paikallaan. Huomaan laiskistuvani treenaamisessa, jos en ole viikoittain kokoontuvassa ryhmässä.

Olen pyrkinyt käymään kaikkien koirieni kanssa tottelevaisuuskurssilla, sillä kolmen koiran kanssa liikkuessa ei tottelevaisuudesta todellakaan ole haittaa. Seuraavaksi olisi vuorossa Ansa. Olin Ansan kanssa toissa kesänä lyhyellä tokon alkeiskurssilla ja nyt olen odotellut uutta mahdollisuutta. Seurassamme ei ole kesän ajaksi löytynyt sopivaa ryhmää, mutta ensi viikolla alkaa tapakasvatuskurssi, jonne olemme ilmoittautuneet. Eipä tapakasvatus ole ollenkaan huonompi juttu koiralle, joka varastaa kaikki emännän tavarat, kuten kännykän ja kaukosäätimen!

Koiraharrastusten ohessa voi kesällä nauttia vaikkapa päiväkahvista kahvilassa, jonka pihalle saa tulla koirien kanssa - vesikuppejakin on tarjolla. Tällainen paikka löytyi Haiharan Kahvikamarista. Näihin näkymiin ja tunnelmiin päättyy kesäkuun tervehdys Vikkelätassulan väeltä.

 

Triine on ollut tänä keväänä ruhtinaalliset kaksi kertaa agilityn palkintopallilla, mutta en ole laittanut tänne blogiin yhtäkään palkintokuvaa. Korjataan tilanne nyt:

Tässä Seinäjoella mini 2-luokan hyppyradan toiseksi tullut (ja LUVA:n) saanut Triine palkintoineen. Ohjaaja laittoi ruusukkeen fiksusti pokaalin päälle siten, ettei pokaalia näy. Saimme palkinnoksi myös Hurtan kaulapannan, joka tuli kuin tilauksesta, sillä olin juuri hankkimassa Triinelle uutta kaulapantaa.

Vihdoinkin kevät on saapunut näille leveysasteille. Jokin aika sitten tuskailin aamulenkillä kevään viivästymistä, kun toukokuussa piti ulkoilla pipo päässä ja hanskat kädessä. Nyt tuntuu jo keväiseltä! Koirat ovat makoilleet takapihalla auringossa ja emäntä on innoissaan. Minusta toukokuu on vuoden ihanin kuukausi. Olen oikea kesän lapsi, mutta sitten kun kesä alkaa, se menee aina jotenkin vauhdilla läpi. Jos kesä on sateinen (kuten viime kesä), fiilis on kuin petetyksi tulleella. Toukokuussa voi vielä suunnitella ja odotella kesää, joka on vasta tulossa.

Herään arkiaamuisin kukonlaulun aikaan, jotta ehdin ulkoiluttaa koirat kunnolla ennen kuin lähden töihin. Työmatkani on kaupungin sisällä pitkä, joten sekin vie aikaa. Valitettavasti sisäinen kelloni on niin tarkka, että herään kukonlaulun aikaan myös viikonloppuisin. Olen alkanut ottaa tästä asiasta ilon irti ja lähdemme pitkälle aamulenkille metsään.

Kevätaamuina metsässä on ihana tunnelma. Yleensä olemme vielä ainoat lenkkeilijät, joten saamme nauttia tästä tunnelmasta rauhassa. Eilen otin vaatimattomalla digikamerallani kuvia lenkiltämme.

Auringonsäteet siivilöityivät metsätielle kauniisti. Koirilla riitti nuuskuteltavaa. Triine kulkee etunenässä tiedustelijana.

Kasveissa on vielä aamukastetta. Ansa laiduntaa ja mutustelee heinää.

Aivan surkealla digikamerallakin voi saada tällaisia kuvia!

Metsässä lenkkeily on rentouttavaa, mutta toisaalta stressaavaa, sillä olen huolissani käärmeistä koko ajan. Katseeni pyyhkii koko ajan metsäpolkuja ja jos joku koirista pysähtyy nuuhkimaan jotain, yritän nähdä onko sen edessä mahdollisesti käärme.

Helatorstaina menimme yhdelle vakilenkkireiteistämme, ja löysimme nirhatun kyykäärmeen! Otus herätti minussa sellaisia puistatuksia, että seuraavan kerran menemme samalle reitille syyspakkasten tultua!

Lenkin jälkeen nappasin Triinestä ja Ansasta vielä punkit, jotka onneksi eivät olleet vielä kiinnittyneet. Kaikki kesän kiusankappaleet samana päivänä! Illalla oloni ei ollut erityisen rentoutunut.

Triinen tokokurssi on alkanut hyvin. Olimme samalla kouluttajalla viimeksi marraskuussa ja kurssin ekalla kerralla saimme esitellä aiemmin opeteltuja liikkeitä. Kouluttaja kehui, että seuraamisemme ja luoksetulomme on kehittynyt. Olen talvella treenannut jonkin verran sisällä, ja ahtaassa tilassa kun treenaa, alkaa koira seurata pakon edessä aika lähellä ohjaajaa. Nyt kevään tultua voin vihdoinkin hyödyntää pientä takapihaamme myös tokotreenaukseen. Niin paljon puuhaa ja niin vähän aikaa! Toivottavasti ensi kesä on säiden puolesta aurinkoisempi kuin viime kesä, niin saamme nauttia ulkona treenaamisesta kastumatta.

Ja sitten synttäriuutisia: Wappu täytti tällä viikolla 10 vuotta! Synttärisankari vietti juhlansa metsälenkillä. Wapulla ei ikä menoa haittaa: edelleen koira protestoi, jos metsälenkki kestää alle tunnin. Siinä on koira, jolla on päässään kello, kalenteri ja ajastin!