Loppukesästä siskoni Blanka-russeli, joka on Wandan emä, alkoi muuttua. Ennen niin pirteä koira muuttui uupuvaksi ja alkoi nuoleskella lattialistoja, ja käyttäytyä muutenkin oudosti. Siskoni varasi ajan eläinlääkäriin ja lähdin mukaan.

Verikokeissa Blankalla todettiin vakava anemia. Blanka sai kortisonilääkityksen ja jäimme odottamaan lisää vastauksia verinäytteistä, jotka lähtivät laboratorioon tutkittaviksi.

Blanka on mitä ihanin tutkittava ja hoidettava. Se nauttii, kun sille tehdään toimenpiteitä ja saa huomiota. Eläinlääkäriasemalla Blanka sai ihanaa hoitoa.

Blanka tuntui piristyvän kortisonilääkityksestä ja siksi olikin järkytys, kun viikon kuluttua uusintakäynnillä koiran arvot olivat vain laskeneet. Verikokeissa ei löytynyt syytä anemialle. Koiran vatsa myös ultrattiin, mutta siellä ei näkynyt mitään selvää merkkiä esim. syövästä. Voi silti olla mahdollista, että koiralla on syöpä esim. vatsalaukun sisällä, sillä se ei ultrakuvassa näy. Jokin aiheuttaa koiralle verenvuotoa, sillä sen uloste on niin tummaa, että siinä on mahdollisesti verta.

Paljon ei siis ole koiran suhteen tehtävissä. Helsinkiin Eläinlääketieteellisen sairaalaan voisi lähteä verensiirtoon, mutta siitä olisi vain tilapäinen apu, koska jos koiran elimistössä jokin aiheuttaa verenvuotoa, ollaan jonkin ajan kuluttua samassa tilanteessa.

Siskoni päätti, että koska Blanka on jo kohta 13-vuotias, ei suuriin ja koiralle vaivalloisiin operaatioihin ryhdytä. Koira saa elää onnellista koiranelämää niin kauan, kuin se ilman kärsimystä ja kipuja jaksaa. Sitten se saa lähteä arvokkaasti hienon koiranelämän eläneenä.

Blanka saa tällä hetkellä kolmea lääkettä ja sille annetaan erityishuomiota. Siskoni ottaa sen autoon mukaan melkein kaikkialle minne vain voi, sillä Blanka nauttii matkustaa ja nukkua autossa. Kävimme Wandan kanssa tällä viikolla ulkoiluttamassa ja hoitamassa sitä yhtenä päivänä, ettei se joutuisi olemaan pitkään yksin kotona. Koira on pitänyt saamastaan erityishuomiosta ja virkistynyt silmissä. Eilen se jopa komensi ruokaa keittiön hellalla olevalta pannulta ja kaivoi palloaan esiin lelukopasta. Tänään se onkin sitten ollut väsyneempi. Blankan kanssa eletään nyt päivä kerrallaan.

Vaikka aina koiran vanhetessa on edessä se tosiasia, että luopuminen tulee jossain vaiheessa vastaan, olen ollut loppuviikon tavattoman surullinen. Minun on vaikea puhua Blankasta kyselijoille itkemättä ja olo on koko ajan haikea. Onneksi Blanka näyttää kuitenkin voivan hyvin ja pyrkii nauttimaan elämästään täysillä loppuun asti.

 Blanka. Kuva otettu maaliskuussa 2009.

Wanda kertoo:

Emäntä ei tajua, että kaikkein mukavinta on olla kotona. Aina välillä se innostuu pakkaamaan isoa laukkuaan ja silloin minä arvaan, että kohta taas joutuu matkustamaan autossa, joka on minusta aivan kamalaa. Wappu luulee, että emäntä ei ota sitä mukaan, joten pakkauksen ajaksi se menee varmuuden vuoksi makaamaan sinne laukkuun.

Kun emäntä sitten lähti viemään meitä autolle, se kertoi minulle minne olemme menossa eli sanoi vanhempiensa nimet. Ilahduin niin kovin, että hyppäsin autoon houkuttelematta. Muille se ei sitä sanonut - minulle ainoastaan - koska minä ymmärrän kaikista parhaiten puhetta. Triine ei ymmärrä kuin ruokakipon kolinaa.

Automatka oli taas aivan kamala, mutta onneksi lopulta pääsimme mummolaan. Olimme niin innoissamme, että juoksimme ympäri asuntoa ja lopuksi pysähdyimme kaikki kolme keittiöön istumaan, ja mummo antoi meille herkkuja.

Seuraavana päivänä emäntä sitten alkoi pakata kisavarusteitaan ja Wappu tuli aivan hulluksi innosta. Minä menin mummon kainaloon ja laitoin silmät kiinni, että emäntä tajuaisi etten ole ollenkaan lähtötunnelmissa. Onneksi emäntä tajusi asian ja otti vain Wapun ja Triinen mukaansa. Minä sain jäädä koko illaksi kaikessa rauhassa nukkumaan mummon ja ukin kanssa.

Illalla emäntä sitten tuli kisoista hieman nyreänä. Ensimmäinen startti oli kuulemma Wapun kanssa mennyt jotenkuten. Wappu on niin pöljä, ettei se millään suostu rauhoittumaan lähtöön ja emännällä oli täysi työ pitää se ensimmäisen esteen takana. Wappu ei myöskään tajua, että radalla mennään suoraan sinne, minne emäntä käskee eikä huudella ja pyöritä ympäri. Wappu oli saanut 10 virhepistettä ja syöksynyt kesken pujottelun jonkun tuulessa lentävän roskan perään. Emäntä otti pujottelun uusiksi, joten siitä tuli 10 sekuntia yliaikaa. Toisessa startissa Wappu oli pyörinyt entistä enemmän, joten niille tuli hylky. Emäntä ihmetteli mummolassa, miten ne voivat olla niin huonoja. Ukki yritti lohduttaa, että aina jonkun täytyy olla viimeinen ja sekös emäntää nauratti.

Seuraavana päivänä emäntä sitten oli tiukkana ja vaati, että minun täytyy lähteä kisoihin mukaan. Ymmärrän kyllä, että emäntä oli jo aika epätoivoinen Wapun kanssa. Triine sai jäädä mummolaan ja sillä olikin koko päivän kestävä keittiövuoro.

Kisapaikka oli tosi hieno! Se sijaitsi meren rannalla ja siellä oli mukavia lenkkeilyreittejä. Ilma oli kamalan kuuma, mutta emäntä sai kevythäkkini puun alle varjoon ja siihen kohtaan tuuli ihanasti mereltä. Wapun se laittoi boksiin ja peitteli etu- ja sivuseinät viltillä, sillä Wappu-pöljä huutaa koko ajan, kun se tietää pääsevänsä kisaamaan.

Ensin emäntä kävi Wapun kanssa kisaamassa hyppyradan, mutta eihän siitä mitään tullut. Vaikka emäntä juoksutti, tottelevaisuuskoulutti ja treenasi lämmittelyesteillä, Wappu ei meinannut taaskaan jäädä lähtöön ja pyöri kuin väkkärä joka esteen edessä. Tiesinhän minä, että hylky tuollaisella pörräämisellä tulee. Ajattelin ottaa siinä kunnon päikkärit, kun emäntä syöksyi paikalle, heitti Wapun boksiin ja kiskoi minut mukaansa. Minun pitikin lähteä hyppyradalle viimeisenä.

Olin niin ällistynyt, etten halunnut istua lähdössä. Komensin seisaaltani emäntää juoksemaan sitten tarpeeksi lujaa, jottei tarvi joka mutkassa odotella. Kun emäntä vihdoin antoi lähtöluvan, ponkaisin matkaan ja sitten mentiinkin minkä jaloista pääsi. Emännällä oli täysi työ huudella ajoissa minne mennään. Onneksi olen tosi tarkka ja osaan itsekin lukea rataa. Ei siinä joka väli tarvi sanoa että putkeen nyt, kyllä minä sen hoksaan. Loppusuoralla emäntä meinasi ehtiä edelle ja sitten se hoputti minua juoksemaan lujempaa. Kiihdytin vauhtia ja loppujen lopuksi ehdin maaliin ennen emäntää. Kun emäntä kävi katsomassa tulokset, se oli aivan täpinässä. Minä olin ollut kuudes ja vain 0,73 sekunnin päässä 0-tuloksesta. Emäntä jaksoi ylistää nopettani, vaikka olenkin muka niin vanha. No ehkä olen vanha, mutta en niin pöljä kuin Wappu.

Lopuksi emäntä kävi vielä kerran Wapun kanssa radalla. Sitä ennen emäntä liotti Wappua vähän meressä ja kyllä se Wappu sitten pysyikin lähdössä hieman paremmin. Mutta hylky tuli taas.

Kisapäivän päätteeksi teimme kivan kävelylenkin ja sitten pääsimme uimaan! En olekaan vuoteen päässyt uimaan meressä.

Emäntä heitti kepin mereen ja koska se heitti sen niin kauas, jään odottamaan että Wappu käy hakemassa sen minulle.

Sitten minua ottaa päähän, kun Wappu ei tuokaan sitä minulle, vaan meinaa viedä sen jonnekin sivuun.

Onneksi voin juosta sivuun ottamaan vastaan kepin, ennen kuin Wappu pureskelee sen silpuksi.

Yritän saada keppejä merestä tällä lailla kurkottelemalla. No lopuksi minunkin oli pakko mennä uimaan.

Meren ääressä on mukava nuuskutella tuulen tuomia tuoksuja.

Lopuksi emäntä halusi ottaa meistä vielä kuvan kiven päällä. Wappu vielä tähyilee kisakentälle, koska sen mielestä neljä starttia viikonlopun aikana oli aivan liian vähän.

Olimme eilen kotiseuramme TamSKin iltakisoissa. Ilma oli oikein suotuisa: aurinko paistoi, mutta mukava tuulenvire piti lämpötilan kisaamiseen sopivana. Illan päätteeksi koirat pääsivät vielä uimaan Pyhäjärven aaltoihin, joten ainakin Wapun mielestä päivä oli varmaankin täydellinen.

Wapun kanssa sekä agilitykisarata että hyppyrata menivät hylyiksi. Agilityradalla se otti hienosti puomin ja A-esteen kontaktit, mutta keinulla tuli taas jostain kumman syystä pupu pöksyyn, ja se loikkasi ennen puoliväliä alas. Varsinaisen hylkäys tuli kuitenkin kepeillevientihässäkässä, joka oli kyllä erikoisin, mihin olen hetkeen törmännyt. Rataantutustumisessa olin varma, että saan Wapun kieputettua oikein ennen kepeille lähettämistä, mutta olin auttamatta liian hidas enkä ehtinyt ajoissa näyttämään välistävetoa koiralle. Wappu siis ohjautui väärälle esteelle ja lopulta keppien alku (jonne koira piti lähettää lähes päinvastaisesta suunnasta) meni sössimiseksi sekin. No, mehän emme ole kisanneet kuukauteen, joten ajattelin sen olevan kisatauon aiheuttamaa kankeutta.

Hyppyradalta olisi tullut mahdollisesti pelkkä vitonen keppien alun sähellyksestä, mutta menin onneton unohtamaan radan ja tein kolmannen esteen väärästä suunnasta. Ehkä Wapun pitely ensimmäisen esteen takana karkaamasta on niin stressaavaa, että muistini tyhjentyy, sillä tuossa kohtaa menin aivan jonkun vaiston varassa pieleen. Olin aivan ymmälläni, kun kaverini kertoivat radan jälkeen minun menneen kolmannen esteen väärin päin. Sain tarkastaa sen jälkeenpäin videolta ja näinhän siinä kävi.

Onneksi pääsin radalle vielä uudestaan Wandan kanssa ja tällä kertaa muistin radan oikein. Wanda teki hienon 0-tuloksen, mutta yliaikaa tuli reippaat 6,26 sekuntia ja sillä heltisi 15. sija.

Nuori apulaiseni eli "kenneltyttöni" oli taas nainen paikallaan: hän lämmitti kisakoirat sillä aikaa, kun olin tutustumassa rataan. Lähdimme Wapun kanssa aivan alkupäässä kolmantena ja neljäntenä, joten lämmittelyn jälkeen kenneltyttö piti Wapulle sivussa "tokosulkeisia" siihen asti, kunnes toi koiran minulle. Wapun liikkumisessa näkyy tämän menetelmän etu: koira etenee ja irtoaa radalla paljon paremmin. Turha ohjaajan edessä pyöriminen ja komentelu jää minimiin.

Kenneltyttö myös kuvasi kaikki ratamme videolle. Tosin minulla on käytössä vain tavis digikamera, mutta on sekin tyhjää parempi. Kotona voikin sitten tuskailla "kokoillan tragediaa" eli kiduttaa itseään omilla ohjaustöpeillään. Kaiken lisäksi voi hämmästellä sitä hengästymistä, mitä ohjaaja maalissa puuskuttaa, sillä videolta katsottuna ohjaajan vauhti ei päätä huimaa. Valssaussetkin menevät niin kömpelösti, että ohjaaja näyttää hankkineen pohjakuntonsa lähinnä viikottaisessa tuolijumppapiirissä.

Onneksi näistä videoista sisuuntuneena voin kääntää katseeni Pohjanmaan kisaviikonloppuun ja lähteä parantelemaan tuloksia. Siellä ei onneksi ole nämä rakkaat koiranleuka-kisakaverit ilkkumassa, kun yksikin meinasi kuulemma eilen huutaa minulle kesken radan: "Tuu Malla pois sieltä radalta, siellä on kisat menossa!"

Viime viikolla olimme Wandan kanssa jälleen siskoni nakittamassa hommassa - tällä kertaa vierailulla Isovanhempien ja lastenlasten leirillä. Päätin lähteä vierailulle vain yhden koiran kanssa, koska joskus jos lapsia on paljon, on vaikea tarkkailla koirien ja lasten yhteistoimintaa.

Aluksi kerroin hieman kuulijoille koiraharrastuksistani eli pääasiassa agilitysta. Sitten hain Wandan autosta ja demonstroimme ensin, miten vierasta koiraa pitää lähestyä. Ensin siskoni teki kaikki väärin ja sitten 6-vuotias siskonpoikani lähestyi koiraa oikein: ojensi kätensä koiran haisteltavaksi ja rapsutti rintakehästä eikä päästä. Korostin myös, että aina täytyy kysyä koiran omistajalta lupa koiran silittämiseen.

Seuraavaksi esitimme Wandan temppurepertuaariin: tokoliikkeitä, viittomakielisiä käskyjä, istumista, kättelyä, tanssia, sormien näyttämistä, makupalan etsimistä oikeasta nyrkistä sekä tietysti sukkien siivoamista monitoimikoriin. Jälleen kerran Wanda välillä heitteli sukkia korista poiskin ja lapset olivat tikahtua nauruun. Wanda oli hurjan innoissaan esiintymisestään ja päästeli välillä turhankin kimakoita haukahduksia.

Lopuksi lähdin lenkittämään Wandaa ja sain seurakseni kuusi lasta. Jaoimme reitin siten, että kukin lapsista sai vuorollaan taluttaa koiraa. Välillä Wanda ja lapset juoksivat edellä, mutta onneksi koira aina pysähtyi odottamaan, kun huusin sitä. Miten lapset voivatkaan ilahtua siitä, että saavat taluttaa koiraa sata metriä!

Olen tässä helteitä pidellessä miettinyt lämmönturruttamassa päässäni, että voisiko jotenkin treenimäärällä vaikuttaa kisamenestykseen. Kaikenlaisten ammattikoutsien oppiin kun ei viikottain voi mennä - eihän sitä kestä rahapussikaan - joten jotain muutakin voisi varmaan tehdä kuin netistä tulostettuja ratapiirroksia ihailla. Nyt olemme ottaneet koirien kanssa muutaman päivän välein täpäköitä treenejä. Tosin päätreenaaja on Wappu, Triine kun on lopetellut juoksujaan ja Wanda taas treenaa kun jaksaa - leirikeikan jälkeen se jäi mielellään kotiin lepäämään. Tänään olimme taas hallilla ja Wanda oli sellaisessa vedossa, että siinä sai nuoremmat ihmetellä.

Torstaina käymme Wapun ja Wandan kanssa seuran omissa iltakisoissa. Ensin Wapun kanssa menen agilityradan ja sitten hyppärin molempien kanssa. Perjantaina käännetään autonnokka kohti Pohjanmaata, sillä viikonloppuna aiomme kisata Vaasassa. Samaan aikaan olisi kisoja täälläkin suunnalla, mutta valitsimme tällä kertaa Vaasan. Wappu nimittäin sai viime syksynä VAS:n kisoista lahjakortin, jolla saa alennuksen yhteen starttiin ja pitäähän tällaisen "sulo-vilenin" se käyttää. Samalla tulee tehtyä kotiseutukierros ja kyläiltyä vanhempien luona. Wapulla on Vaasassa tiedossa neljä starttia ja Wandakin tulee sunnuntaina näyttämään taitonsa hyppyradalla. Aion jatkossakin keskittyä Wandan kanssa vain hyppäreihin, sillä Wandan mielestä kontaktien viilaaminen ei ole yli 10-vuotiaalle koiralle kuin ajanhaaskausta.

Tänään yksi ryhmäläisistäni sai kovasti yrittämänsä ensimmäisen 0-tuloksen 1-luokassa kotiseuran kisoissa! Tulos oli hieno, sillä kukaan muu samassa luokassa ei nollaa saanut, joten voittohan siitä heltisi. Tällaiset uutiset ovat koutsille mahtavia - melkein tuntuu samalta kuin itse saisi nollavoiton! Viis siitä, että itse unohtelee ratoja ja juoksee kuin teletappi! ;)

Viime viikolla alkoi sitten Triinen kauan odotettu juoksu ja siitä seurasi melkoinen pyöritys. Emännällä on nimittäin ollut kuluneena vuonna projekti saada Vikkelätassulan historian toinen pentue, ja emänä saisi olla Triine.

Valmistelut alkoivat jo alkuvuodesta, jolloin Triine kävi virallisissa silmä- ja polvitarkastuksissa. Viime viikolla käytiin kuvaamassa selkä- ja lanneranka sekä lonkat, ja kaikki tulokset ovat olleet hyviä. Kevään aikana piti käydä läpi mahdollisia sulhasehdokkaita, ja Triinen kasvattajan asiantuntemukseen luottaen päädyimme hienoon ruotsalaissyntyiseen herraan nimeltä Hurri, viralliselta nimeltään Raaw Head Hunter.

Koska Hurri asustelee melkein 200 km päässä, päätin vielä viime maanantaina käyttää Triineä eläinlääkärissä progetesteissä. Testin mukaan tiistai eli seuraava päivä olisi päivistä mitä parhain, joten oli aloitettava vauhdikkaat matkajärjestelyt. Mukaani lähti ystäväni Niina, joka on myös russelikasvattaja.

Astutus sujui helposti ja ongelmitta, ja päätin vielä käydä uusintareissulla seuraavana päivänä. Jälleen kaikki meni hienosti, joten nyt jäämme jännittämään miten pentuprojektin käy. Hurri on komea uros, jonka erityisominaisuus on ihana luonne! Kun vielä Triinekin on luonteeltaan avoin, ystävällinen ja rohkea, voisi pentujen uskoa olevan luonteeltaan varsin mainioita tyyppejä.

Kulunut viikko on ollut sään puolesta hurjan helteinen. Onneksi saimme tehdä molemmat reissut ilmastoidulla autolla, sillä muuten matkoista olisi voinut tulla tuskien taipaleita. Keskiviikkona matkan varrella mitattiin kesän lämpöennätyksiä ja kun vilpoisasta autosta loikkasi ulos, piti hetken aikaa haukkoa henkeä - sen verran tyrmäävä tuo kontrasti oli.

Triine on saanut tänä kesänä totutella mitä erilaisimpiin kulkupeleihin: se on matkannut polkupyörän tarakalla, bussissa, taksissa ja erilaisissa henkilöautoissa. Jälleen tuo pieni matkakaveri on osoittanut ihanaa sopetumiskykyä ja reippautta, eikä ole ollut reissaamisesta moksiskaan. Mitähän ensi kesänä kokeiltaisiin? Kuumailmapalloa? Kanoottia?

Nyt reissun jälkeen väsymys vasta alkaa saada minusta otteen. Pari päivää on mennyt matkustamisesta toipuessa, mutta onneksi eilen illalla jaksoin lähteä kannustamaan agilityryhmäläisiäni, joista kaksi osallistui seuramme 1-luokan kisoihin. Toinen koirakoista aloitti kisauransa ja teki 0-tuloksen yliajalla! Hieno kisauran aloitus :) Molempien koirakoiden meno oli valkusta hyvännäköistä, vaikka puhdasta 0-tulosta ei tällä kertaa tullutkaan.

Joskus tapaa harrastajia, jotka eivät halua kisata, vaan ainoastaan aktivoida koiraansa agilityn avulla. Se on täysin sallittua, mutta suosittelisin silti kaikkia edes kokeilemaan kisaamsta. Nimittäin sitten kun esteet on opittu, ei treenaamisessa ole enää välttämättä ihmeempiä tavoitteita, joka löysentää ohjaajan otetta. Kisaaminen voi aluksi tuntua liian jännittävältä, mutta kun ensimmäinen kynnys on ylitetty, on ohjaaja yleensä niin innostunut, että haluaa ilmoittautua kaikkiin mahdollisiin lähiseudun kisoihin. Kisaaminen on ihanan koukuttavaa, vaikka menestystä ei heti tulisikaan.

Emme sitten valita. Koko Vikkelätassulan väki kestää mielellään + 30 asteen helteet, kun muistelee viime talven paukkupakkasia. Hiki valuu, kaikki ovat aivan vetämättömissä - mutta emme valita!

Vikkelätassulassa hellettä kestää parhaiten Wappu. Se käy päivittäin (aloitti jo maaliskuussa) parvekkeella ottamassa aurinkoa -  poikkeaa vilvoittelemassa sängyn alla - ja palaa takaisin. Wanda ja Triine karkeakarvaisimpina viihtyvät parvekkeella vain lyhyen aikaa. Emäntä yrittää välillä käydä lekottelemassa aurinkotuolissa ja palaa viiden minuutin kuluttua grillautuneena sisätiloihin. Eli helle on saanut meidät nuukahtamaan täysin!

Pariin kertaan olen tehnyt koirien kanssa 1,5 tunnin kävelyreissun metsän keskellä sijaitsevalle pikkujärvelle. Matka on taittunut kuntoilureittiä pitkin, jossa on ollut sen verran varjoisaa, että matkan on juuri kestänyt. Perillä olen uittanut koiria järvessä ja innokkaimmaksi uimariksi on osoittautunut Wappu. Triinehän tosin kierii jokaisessä lätäkössäkin, mutta varsinainen vesipeto näyttääkin olevan Wappu.

Helteellä on ollut vaikea keksiä koirille aktivointia. Välillä olen vienyt ne läheisille futiskentille illansuussa omiin tokoharjoituksiin, mutta agility päivähelteellä ei kutsu ollenkaan. Onneksi koirat eivät helteestä uupuneina ole hirveästi puuhaa vaatineetkaan.

Viime viikonloppuna koirat saivat aivan rauhassa nukkua auringossa tai varjossa, sillä emännällä ei aamulenkin jälkeen ollut aikaa paimentaa laumaansa. Viikonloppuna käytiin nimittäin agilityn MM-joukkueen karsintakilpailu Liedossa. Paikalle oli raivannut paikkansa mahtava määrä russeleita, joista kuusi selvisi finaalin asti! Eikä siinä vielä kaikki: finaalissa kisasivat perheenjäsenet! Hurjia tuloksia tahkosivat sekä Wapun isä Vili että veli Nikke. Molemmat ovat niin Wapun näköisiä, ettei sukulaisuussuhteesta voi olla erehtymättä.

Koirien aamulenkin jälkeen emäntä siis aukaisi nettiyhteyden agilityliiton sivuille ja pystyi seuraamaan tulospalvelua reaaliajassa. Voi tuska, että se oli jännittävää! Ensimmäisen päivän jälkeen Vili ja ohjaajansa Marianne olivat jaetulla  kolmannella sijalla, ja kisajoukkueeseen pääsee kolme parasta. Nikke teki ohjaajansa Pasin kanssa huikeita suorituksia: mm. finaaliradalla he tekivät minikoirien nopeimman ajan, mutta valitettavasti keinulta napattu vitosen virhepiste verotti sijoitusta. Loppujen lopuksi Vili & Marianne sijoittuivat viidenneksi ja saivat varakoirakon paikan PM-kisajoukkueeseen. Nikke ja Pasi sijoittuivat 11. sijalle. Upeeta, mahtavaa ja onnittelut!

Olisi tietysti ollut mahtavaa olla kisapaikalla seuraamassa tapahtumaa, mutta valitettavasti se ei nyt onnistunut. Onneksi internet tarjoaa loistavia mahdollisuuksia löytää samanhenkisten seuraa!  Ensin facebookissa erään russeliagilitaajan seinästä muodostui kisastudio, jonne me samassa tilanteessa eli kotisohvilla tuskailijat aloimme kommentoida fiiliksiämme tulospalvelua seuratessa. Lopulta systeemi osoittautui liian hitaaksi, jolloin päädyimme skypeen. En ole todellakaan mikään tietokonevelho, mutta niin vain sain skypen ladattua hitaalle koneelleni ja kohta olin naputtelemassa (kynsien pureskelun lomassa) kommenttejani omassa kisastudiossamme. Sepäs olikin hauskaa!

Eilen kävimme Triinen kanssa eläinlääkäriasemalla röntgenkuvissa. Olen miettinyt jo pidemmän aikaa, että haluan kuvauttaa Triinen selkä- ja lannerangan sekä jalostuskäyttöä että agilityharrastusta varten. Triinen isotädillähän on epämuodostunut lannenikama, joten mielestäni on paikallaan, että kuvautan Triinen selkärangan varmuuden vuoksi. Agility taas on sen verran rankka laji, että koiran selkärangan kuvaus jossain vaiheessa kisauraa on paikallaan.

Triine ei ole oirehtinut selkää millään lailla. Koirahierojammekin hieroi Triinen vain kerran eikä löytänyt koirasta mitään vaivoja. Viime talvena aloittaessamme agilitytreenauksessa sisäkauden, Triine alkoi yllättäen hakea askelia ennen hyppyä - ts. se "töpötti" ennen ponnistamista. Wandalla tämä tapa aikoinaan tarkoitti selässä olevaa jumia, mutta Triinellä taitaa kyse olla hyppytekniikan puutteesta. Tähän asiaan täytyykin paneutua jossain vaiheessa.

Ja mikä olikaan röntgenkuvauksen tulos: Triinellä ei löytynyt vikaa ei selkä- eikä lannerangasta! Lonkat voisivat olla paremmat, mutta mitään sellaista ei kuvissa löytynyt, mikä mahdollisesti Triinelle haittaa aiheuttaisi. Russeleillahan PEVISA-ohjelman mukaan pakollisia tarkastuksia jalostuskäytössä ovat silmä- ja polvitarkastukset. Lonkkakuvat ovat täysin vapaaehtoisia. Nämäkin kuvat olivat epävirallisia ja tehtiin ilman koiran rauhoittamista. Triine oli uskomattoman kiltti ja reipas: se rauhoittui kiltisti kuvauksiin ja yritti jopa lonkkakuviin aseteltuna heiluttaa häntää tutulle eläinlääkärille.

Tällä kertaa Vikkelätassulasta ei muuta. Nautimme kesästä ja lämmöstä, ja kunhan taivaalta sataa jalkarätin kokoista räntää, tuuli ulvo nurkissa ja muuta vastaavaa, olemme varmaankin jälleen parhaassa harrastusvireessämme.

"Agility on keksitty niitä ihmisiä varten, joilla ei ole juhannuksena mitään paikkaa minne mennä." Näin vitsaili tuomari Anne Tuorlan majatalossa päivällisellä, kun selitin muulle pöytäseurueelleni, että tällaiset agilityjuhannuskisat ovat loistava juttu ihmiselle jolla ei ole omaa kesämökkiä. Onneksi kahtena viimeisenä vuonna Wapun juoksu ei ole enää osunut juhannuksen tienoille, joten olemme saaneet viettää juhannusta parhaalla mahdollisella tavalla: harrastaen agilitya!

Saapuessamme perjantaina Tuorlaan ilma oli sateinen. Ditakenkäni kastuivat nurmikolla heti kättelyssä ja kentän nurmikko oli niin liukas, että tuomari käski olla kaatuilematta ja loukkaamatta itseään. Onneksi en liukastellut radalla kertaakaan ja koska unohdin lähtiessä leikata koirien kynnet, pysyivät nekin hyvin pystyssä.

Olin ilmoittanut viikonlopun aikana Wandan vain yhteen kisaan eli perjantain 3-luokan hyppyradalle. Triinen olin ilmoittanut lauantaiksi kahteen 1-luokan kisaan ja Wapulla oli tiedossa kolme 3-luokan rataa, josta yksi oli perjantain agilityrata. Eli vain kuusi starttia, joten otimme juhannuksen nautinnon ja lomailun kannalta!

Wandalle hyppyrata ei tuottanut mitään vaikeuksia: koira oli intoa täynnä ja nautti kisaamisesta. Radalta ei tullut yhtään virhettä, mutta yliaikaa kertyi 1,69 sekuntia - sillä heltisi 23. sija. Paikalla ollut kuvaaja ikuisti hienosti Wanda-mummelin innon ja vauhdin seuraaviin kuviin.

Kuva: Satu Tuominen

Kuva: Satu Tuominen

Wapun kanssa osallistuimme illalla agilityradalle, joka meni taas wappumaiseen tapaan pyörimisillä ja kieltojen ottamisilla esteiltä, joten seurauksena oli hylkäys. Emännän ohjauskaan ei kestä videointia eikä julkaisua, joten sitten olikin aika kerätä kimpsut ja kampsut, ja lähteä pystyttämään telttaa.

Viime vuonna yövyin Triinen ja Wapun kanssa (Wanda jäi silloin kotiin vanhempieni hupulaiseksi) asuntolassa. Silloin sattui olemaan kylmin juhannus minkä muistan, joten oli helpotus päästä nukkumaan sisätiloihin. Solukämppä ei kuitenkaan tuntunut parhaalta vaihtoehdolta meidän jengille, sillä koiria ärsytti suunnattomasti huoneemme oven takana liikkuvat oudot koirat. Kaiken lisäksi samaan soluun osui pari asukasta, jotka heräsivät kukonlaulun aikaan ja alkoivat kovalla äänellä koilottaen valmistella aamupalaansa yhteiskeittiössä. Tätä ilmiötä olen jaksanut aina kummastella yhteismajoituksiin joutuessani. Eikö aamuvirkuilla pollassa säteile sen vertaa, että puhuisivat aamuvarhaisella hiljaisella äänellä muita herättämättä, sillä kaikki eivät ole menossa aamun ensimmäiselle radalle?!

Tällä kertaa otin mukaan teltan ja päätin majoittua siinä. Etukäteen hieman hirvitti mitä siitä tulee, sillä edellisvuonna teltta-alue oli melkein kentässä kiinni ja huoltotilat näyttivät melko vaatimattomilta. Nyt yllätys olikin melkoinen, kun minut ohjattiin tien toisella puolella sivussa olevan kurssirakennuksen pihaan, jonka nurmikentälle oli vielä lätkäisty nimikyltit kullekin majoittujalle. Telttoja oli vain muutama ja huoltorakennuksena toiminut Tuulentupa oli varustuksineen mitä parhain. Siellä oli mm. keittiö, takkahuone, terassi ja oma puulämmitteinen sauna! Sauna olikin jo lämpimänä, kun sain telttamme pystyyn ja illan aikana tutustuin telttakuntaan, johon kuului kahden retkeilyhenkisen nuoren naisen lisäksi russeleita, parsoneita ja portugalinpodengo. Samanhenkisten joukko oli löytynyt!

Juhannussää vaihteli perjantai-illan ja lauantai-aamupäivän sateiden jälkeen aurinkoiseksi, mutta hieman tuuliseksi. Teltassa nukkuminen oli oikein mukavaa niissä lämpötiloissa. Koiratkin nauttivat, sillä ne varmasti kokivat saman minkä erään tuttuni koirat viime vuonna Klagissa. Tuttavani kertoi hänen koiriensa ilahtuneen siitä, että emäntä oli hankkinut niin ison kevythäkin, että mahtui sinne nukkumaan heidän kanssaan!

Triinen lauantain 1-luokan radat menivät aivan pieleen. Koira eteni välillä aivan mukavasti, mutta karkaili jälleen radan reunoille nuuskimaan mahdollisia herkkuja. B-radalla Triine ei keskittynyt pujotteluun, ja kun otin sen uusiksi pari kertaa, koiran motivaatio tyssähti täysin. Triinen kisasuoritukset jaksavat ihmetyttää minua, sillä treeneissä koira on motivoitunut salama, joka ei radalta karkaile. Tuoreessa muistissani on myös kevättalvella ollut Oreniuksen koulutus, jossa Triinen kanssa pinkoessa minulta lähti mehut kerta kaikkiaan. Luulen, että koira vielä joku päivä näyttää taitonsa ja intonsa myös kilpakentillä. Nyt odottelen koiran juoksuja ja katson mitä sen jälkeen tuleman pitää.

Wapun lauantain kisaradat sujuivat perjantaita paremmin. C-kisassa Wappu otti kieltovirheen putken edestä (en ymmärrä mitä sen päässä liikkuu suoran putken edessä!) ja olimme juuri saapumassa maaliin, kun huudahdin Wapulle "hyvä" viimeisen esteen kohdalla. Wappu käänsi päätään ja pudotti riman! Se onkin aika epätavallista, sillä Wapun hyppyvaralla ei yleensä rimoja tiputella. Yliaikaa tuli 5,95 sekuntia, tulokseksi 15,78 ja 22. sija.

D-radalla meno oli vielä kulkevampaa. Olimme melkein saamassa virheetöntä tulosta, kunnes loppusuoralla olevan puomin alastulokontaktilta Wappu nappasi vitosen! Wappu ei ole aikoihin tehnyt kontaktivirheitä, mutta nyt loppusuoran vauhti antoi sille varmaan liikaa intoa. Meille tuli myös yliaikaa 0,95 sekuntia ja lopputuloksesi saimme 5,95. Sillä heltisi tällä kertaa 25. sija.

Wapun startit olivat aivan kamalia - jälleen kerran. Koiraa ei meinannut saada jäämään lähtöön millään: se haukkui, syöksyili eteenpäin ja pysyi lähdössä vain tosi kovalla komennollani. Olin etukäteen pohtinut mahdollisuutta keskeyttää rata heti lähtöön, mikäli Wappu karkaa. Koira taisi jälleen lukea ajatukseni, sillä se ei lähtenyt ilman lupaani, vaikka lähtötilanteemme olivat aika kaoottisia.

Wapun ratojen yliajat ovat jääneet hieman minua kaivelemaan. Polveni on ollut hyvässä kunnossa, mutta ei se tietenkään terveen polven veroinen ole. Miten näillä fyysisillä ominaisuuksilla ja puutteillani saisin juoksuuni enemmän vauhtia? Siinäpä pähkäiltävää tälle kesälle.

Sunnuntaina en enää kisannut, vaan hauskan juhannuksen jälkeen oli mukava vain kannustaa kavereita ja nauttia aurinkoisesta kesäpäivästä.

Viikon kuluttua eli 2. - 4. heinäkuuta oli Ylöjärvellä suuri agilitytapahtuma Agirotu. Viikonloppu oli hurjan helteinen ja porottava aurinko vei mehut sekä koirilta että ohjaajilta. Wandan kanssa osallistuimme jälleen x-rotuisina kisaavien Russ'akkojen joukkueeseen. Viime vuonna samalla joukkueella teimme mahtavan tuloksen: neljästä koirasta kolme sai puhtaan nollan - Wanda siinä mukana! Tällä kertaa Wanda teki pari virhettä, joista toinen oli hylky, eli Agirodun joukkuekisan säännöillä siitä sai 10 virhepistettä. Myös joukkueen salamannopeat wörkit tekivät salamavauhdilla virheitä, joten olimme kaikki jonkinlaisessa hellevedossa. Joukkueemme loppusijoitus oli 30., mikä ei ole kuitenkaan huono tulos, koska minijoukkueita oli yli 70.

Wapun kanssa osallistuimme joukkueeseen Mahtavat Mischieferit, jossa Wapun lisäksi juoksivat samasta pentukopasta lähteneet Nikke ja Lilli. Lillin ohjaajana oli tällä kertaa kasvattaja, sillä emäntä oli viikonlopun töissä. Täydennyksenä meillä oli sukulaispoika Retu, joka edustaa Mischiefereiden nuorempaa sukupolvea. Wapulle ei puhdasta rataa tullut, mutta vauhtia oli riittävästi. Mischiefereiden loppusijoitus oli hieno 16.!

Viikonlopun aikana sain nauttia paitsi hauskojen agility-ystävien seurasta, myös kuohuviinistä, sillä juhlimme Wapun Nikke-veljen agilityvalion arvoa! Nikke ja Pasi tekivät viikonlopun aikana hurjia tuloksia ja he ovat olleet koko vuoden aivan mahtavassa vedossa.

Kuluneen viikon aikana ei ole mitään kovin ihmeellistä päässyt tapahtumaan. Alkuviikosta jouduin harmikseni jättämään väliin Triinen tokokurssin, mutta ensi viikolla käymme sitten korvaavalla tunnilla, joten päätämme kurssin kahteen perättäiseen kurssi-iltaan. Treenattu on kyllä päivittäin, sillä Triine haluaa ensimmäisen aamupalansa samalla, kun emäntä aamuisin keittelee kahvia. Silloin ei kuitenkaan nappuloita heru ilman tokoliikkeitä, joten Triine aloittaa aamunsa tokolla...

Torstaina kävimme hakemassa Triinen ja Wapun kanssa kesäpojan kerhosta meille iltapäivähoitoon. Kerhopaikan ympärillä on ihanat kävelyreitit, joten lähdin koirien kanssa hyvissä ajoin matkaan ja tein kaksikon kanssa mukavan lenkin. Kun saavuimme kerhopaikalle, lapsilla olikin menossa piiloleikki ja siskonpoika oli etsijänä. Odottelimme aikamme ja lopulta ehdotin, että Wappu voisi tulla etsijän avuksi. Sekös nauratti ohjaajia. Onneksi Iisak löysi kerhokaverit ja pääsi viimein lähtemään. Kotona Wanda oli haltioissaan siskonpojan tulosta ja "hoiti" poikaa koko iltapäivän. Wanda taitaa edelleen luulla, että kesäpoika tulee hänelle iltapäivisin hoitoon!

Vakilenkkimetsässämme on havaittu outo otus, jonka epäillään olevan karhu! Aamulehdessä asiaa jaksetaan päivitellä ja tiedäpä tuota onko kyseessä oikea kontio, vai meneekö tämä uutisointi taas kesäkenguruiden ja leijonien osastolle. Olen joka tapauksessa pariin otteeseen käynyt lenkillä koko jengin kanssa kyseisessä metsässä.

Ensimmäisellä kerralla pääni pyöri kuin väkkärä: tähyilin ympärille näkyykö karhua ja samalla vilkuilin maahan, näkyykö missään käärmeitä. Lopulta tulin siihen tulokseen, että mikäli alueella liikkuu karhu, koirani aivan varmasti ilmaisevat sen minulle. Niinpä tyydyin komentamaan perässä kulkevan Wandan joukon johtajaksi ja jatkoin käärmeiden pälyilemistä. Koirien käytöksessä ei näkynyt mitään tavallista poikkeavaa, joten toistaiseksi en ole karhusta ollut huolissani.

Tampereen itäosissa jokakesäiset karhuhavainnot ovat tavallisia. Muistan muutaman vuoden takaa tilanteen, kun karhuhavaintoja oli tehty aika lähellä silloista asuinaluettamme Olkahista. Minulla oli tapana käydä harva se päivä koirieni kanssa Aitovuoren metsässä, ja naapurit kauhistelivat, kuinka uskallan liikkua siellä. Minusta suomalaisten karhupelko menee välillä naurettavuuksiin. Asuin kyseisessä kaupunginosassa 13 vuotta. Sinä aikana Suomessa yksi ihminen kuoli karhun raatelemana, muistaakseni jossain Itä-Suomessa. Sen sijaan asuinalueen kohdalla moottoritie 9:llä kuoli tuona aikana viisi ihmistä, ja hidasliikenteiseisellä kaupunkiin johtavalla maantiellä kaksi ihmistä. Tästä huolimatta kummallekin tienpätkälle ihmiset ajoivat päivittäin, mutta pitivät metsässä liikkumista (jossa ei ollut kuollut 13 vuoden aikana ketään) vaarallisempana. Hei haloo!

Lauantaina meillä kävi viimeisen kerran koirahierojaopiskelija, sillä "hovihierojamme" Katriina valmistuu kohta ihka oikeaksi koirahierojaksi. Onnittelut hänelle! Viimeisellä kerralla hän hieroi sekä Wandan että Wapun. Wapulla on alkanut valeraskaus ja koira on ollut iltaisin kovin levoton. Nyt hieronnan jälkeen koira oli hämmästyttävän raukea eikä valittanut koko iltana. Emäntä saikin rauhassa keskittyä kuninkaallisten häiden seuraamiseen!

Ensi viikolla on meilläkin luvassa iloista juhlintaa, kun Triine täyttää kolme vuotta. Kylläpä aika on kulunut kuin siivillä!

Takkuisen viikon jälkeen on seurannut pari erittäin vauhdikasta viikkoa. Emännällä on ollut työmatkaa Helsinkiin, kaikenmaailman asioilla juoksua hengästymiseen asti ja siskonpojan ylioppilasjuhliakin juhlittiin kaksi päivää.

Siskonpoika numero 2 on pitkänhuiskea nuorimies, joka aikoinaan alakouluikäisenä ei hennonnut jättää Wandaa yksin kotiini. Pojalla oli tapana  tulla usein luoksemme (asuimme samassa taloyhtiössä) katsomaan telkkaria, ja kun lähdin iltatöihin, jätin pojan katsomaan telkkaria Wanda kaverinaan. Kun tulin illalla kotiin, Wandaa ei näkynytkään missään. Joskus pöydällä oli lappu: "Wanda on meillä", mutta usein ei ollut mitään viestiä, vaan minun oli pääteltävä - mikä ei ollu kovin vaikeaa - missä koira on. Kävelin pihan poikki siskoni luo, ja siellä Wanda pitikin hauskaa emänsä ja siskonpoikieni kanssa. Siskonpoikani  kertoi, että kun hän oli lähdössä kotiin, Wanda tuli niin surulliseksi, että pojan oli otettava se mukaansa. Mikäs siinä, Wandalle järjestely sopi loistavasti.

Triinen kanssa olen sentään kahden viikon aikana ehtinyt tokokursseille. Siellä olemme harjoitelleet maassa paikallaan pysymistä, mikä kyllä sujuu mainiosti, mutta kestoa saisi olla pidempään. Makupalojen himoitsijana Triine ei jaksaisi millään odottaa puolta minuuttia kauempaa. Jälleen hyvä osoitus ryhmätreenauksen hyödyistä, sillä itsekseen treenatessa tulee päästettyä koira turhan helpolla.

Kesäkuun ensimmäisenä torstaina agilitykurssillani kävi kato, sillä suurin osa ryhmäläisistäni estyi saapumasta. Syynä oli varmaankin koulujen kevätjuhlien osuminen juuri sille illalle. Tilanne oli varsin antoisa niille kolmelle koirakolle, jotka saapuivat paikalle, sillä he saivat treenata perusteellisesti kaksi tuntia. Lopulta kaivoin autosta myös Wapun ja Triinen mukaan treenaamaan. Wanda lepäili kotona, koska sillä oli ollut hieronta aiemmin päivällä. Kokeilin itse suunnittelemani radan molemmilla koirillani ja sain todella itse maistaa omaa lääkettäni. Happi ja kunto olivat ohjaajalla kerta kaikkiaan loppua kesken radan.

Viime torstain treenien jälkeen päätin viedä kaikki koirani järveen uimaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Poikkesin matkalla ystäväni luona ihastelemassa russelinpentuja: pentukopassa ja olohuoneen "pentutarhassa" taapersi kuusi ihastuttavaa pikkurusselia. Auta armias, miten ihania russelinpennut voivatkaan olla! Sitten ystäväni lähti Eppu-russelinsa kanssa mukaamme uintireissulle. Koirani olivat haltioissaan, sillä Eppu on kaikkien kolmen tärkeä ystävä - erityisesti Wandan.

Kävimme uittamassa koiria Olkahistenlahdella venerannassa. Innokkain uimari oli Wappu, jolle pitää heitellä keppejä järveen jatkuvalla syötöllä. Triinekin ui ja polski vedessä, mutta erityisen hauskaa siitä oli napata keppi rantaan tulevalta Wapulta. Wappu antoi sen ihan suosiolla, sillä Wapusta kepinnoudon hauskoin osa on nimenomaan sen nouto vedestä. Wandan mielestä hauskin asia on itse keppi. Koira ui hakemaan veteen heittämäni karahkan, ryntäsi pureskelemaan sitä rantaheinikkoon, tuli välillä tuomaan sitä minulle, mutta juoksikin saman tien karkuun. Illan päätteeksi Triine löysi rannalta kuivunutta levää ja kieri siinä perusteellisesti. Kotona jouduin pesemään koiran kaksi kertaa, ennen kuin sain siitä hajun lähtemään!

Siskoni työskentelee ikäihmisten parissa ja hänellä on tapana nakittaa minut koirieni kanssa välillä esiintymään ja tuomaan "kaverikoiria" ikäihmisten kokoontumisiin. Eilen olimme taas tällaisessa tilaisuudessa. Aluksi Wappu näytti tokoliikkeitä, pujotteli nurmikolle laitettujen kuuden agilitykepin välistä ja esitti muutaman tempun. Wappu komensi kipakasti haukkuen nameja ja lisää tehtäviä, joten esiintymisen jälkeen se sai mennä autoon odottamaan. Wanda esitti pujottelun lisäksi koko temppurepertuaarinsa. Tänään kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, sillä sormien osoittamistempussa Wanda yritti välillä oikaista muutaman sormen ohi, ja näytti kuonollaan viimeisiä sormia ennen aikojaan. Mummot nauroivat, että sillä on dementia. Onhan Wandalla jo ikää seitsemän ihmisiän vuoden laskukaavalla 70 vuotta!

Lopuksi kysyin siskoltani, minkä tempun Wanda voisi vielä esittää, ja siskoni ehdotti sukkien keräämistä koriin. Olin unohtanut tuon tempun kokonaan, joten minulla ei ollut koria eikä sukkia mukanani. 6-vuotias siskonpoikani tarjosi omia sukkiaan ja riisuikin ne vauhdikkaasti jalasta. Hain autosta pienen kylmälaukun ja avasin sen. Sitten laitoin siskonpojan sukat mykkyrälle ja heittelin ne nurmikolle. Käskystä Wanda haki sukan ja heitti laukkuun. Välillä sukat eivät osuneet sisälle ja palautin ne takaisin. Wanda haukahti kiusaantuneena ja heitti ne korkealle ilmaan, saaden sukat lopulta sisään. Yleisöllä oli todella hauskaa.

Triine oli seurannut ohjelmaa kiltisti siskoni vieressä, sillä se ei onneksi hauku odottaessaan. Triine esitti lopuksi vähän tokoliikkeitä, esitti näyttelykoiralta vaadittavia asioita (seisominen, kävely, hampaiden näyttäminen) ja lopuksi tanssi kahdella jalalla.

Tilaisuuden päätteeksi kerroin tarinoita koiristani ja keskustelimme vilkkaasti koirien hoidosta. Vanhukset saivat myös silitellä koiriani, mutta totesin kesken kaiken parhaaksi vaihtoehdoksi, että Wappu menee takaisin autoon. Sillä on nimittäin menossa karvanlähdön pahin vaihe, jolloin karvat suorastaan pöllyävät sen ympärillä. En halunnut Wapun karvaavan koko yleisön vaatetusta.

Tänään sataa vettä ja vietämme pitkästä aikaa koirien kanssa "huilipäivää". Jotain tokotreeniä ja muuta aktivointia voisin kehitellä, mutta vauhdikkaan kaksiviikkoisen jälkeen palauttava päivä on kyllä paikallaan.

Joskus tulee viikkoja, jolloin flow-tila ei pääse yllättämään. Viime viikko oli sellainen...

Viikko alkoi sateisena. Emännän uusi harrastus eli pesäpallo peruutettiin, kun pesiskenttä lainehti vedestä. Sitten jouduin jättämään Triinen tokotunnin väliin ja Wandan koirahieronnankin jouduin yhteensattumien vuoksi peruuttamaan. Agilitytreenit sentään sain vedettyä ja suurin osa ryhmäläisistäkin pääsi paikalle.

Perjantaina lähdin viemään opeliani korjaamolle, sillä sen laturi oli alkanut vetää viimeisiään. Kuinka ollakaan, 200 metriä ennen korjaamoa auto hyytyi totaalisesti risteykseen! Olen vuosien aikana iloinnut monet kerrat uskollisesta opelistani, joka vanhasta vuosikerrastaan huolimatta on uskollisesti kyydinnyt minua ja koiria ympäri Suomea - minä nimittäin ajan melko paljon. Koskaan emme ole välille jääneet, mikä onkin mainio juttu, minä kun en osaa autojen suhteen tehdä paljon muuta, kuin nostaa konepellin ylös ja odottaa apua.

Onneksi olin matkalla yksityiselle Opel-korjaamolle, jota pitää aivan ihana vanhempi herrasmies, jota kutsun Opel-sedäksi. Soitin hänelle ja hän kiirehti apuun. En varmasti vaihda automerkkiä niin kauan, kuin Opel-setä pitää korjaamoaan. Tällaista palvelua en ole ikinä muualla saanut!

Lauantaina olin auttamassa ystävääni muutossa. Pakkailin tavaroita tuntikausia ja vaikka homma oli aika raskasta, päivä oli muuten hauska. Muistelimme vanhan ystäväni kanssa kuluneiden vuosien hauskimpia tapahtumia ja lauloimme nuoruuteemme kuuluneita biisejä. Ystävän poismuutto on toki haikea asia, mutta onneksi nykyään yhteydenpito on helppoa, asuipa ystävä kaukana tai lähellä. Kun muutto oli oli, vedin palauttavat päikkärit, pakkasin koirat autoon ja suunnistin iltamyöhällä vielä seuramme hallille treenaamaan. Sunnuntaina oli nimittäin vuorossa Wapun kisat ja tajusin, etten ollut treenannut koirien kanssa sitten vappuviikon!

Vaikka kello oli jo iltakahdeksan, seuramme uudella hallilla ei ollut yhtään hassumpaa treenata yksikseen. Kesäinen ilta oli valoisa ja uusi hallimme on samoin valoisa sisältä. Ulkona ropsiva sade kuulosti kotoisalta hallin pressukattoon. Koirat olivat tietysti hurjassa vedossa pitkän tauon jälkeen. Wanda nuortui 10 vuotta, Triine irtosi kuin unelma ja Wappu odotti kiltisti ensimmäisen esteen takana lähtölupaa emännän kävellessä kolmen esteen päähän.

Triinen ja Wandan kanssa otin aika helppoja kuvioita, sillä päätreenattava oli Wappu. Wapun mielestä näin on tietysti aina! :D  Treenasimme pujotteluun lähetystä, irtoamista, kontakteja ja ennen kaikkea lähtöön jäämistä. Koska Wappu istuu treeneissä ensimmäisen esteen takana kuin tatti, mutta karkaa kuitenkin radalle kilpailutilanteissa, mietin miten saisin treenattua lähtöön rauhoittumista kilpailunomaisesti. Lopulta päätin toimia juuri kuten kisoissa: laitoin Wapulle hihnan ja pannan, vein sen lähtöön, komensin istumaan, odottelin hetken "lähtölupaa"  ja irrotin pannan. Wappu yrittää aina nousta istumaan ja alkaa komentamaan, mutta uusin tilanteen niin monta kertaa, että se toimi. Siihen ei montaa kertaa tarvittu, sillä Wapulla on päässä muutakin kuin pururadan pehmikettä.

Sunnuntaiaamuna herätys oli aikaisin, sillä ensimmäinen mini 3-luokan rata alkoi jo kello 9.00 Nokialla. Liekö takkuinen viikko vai mikälie syynä, en tahtonut päästä matkaan millään. Lopulta saavuin paikalle vähän ennen rataantutustumista ja ilmottautumisen jälkeen en ehtinyt juurikaan silmäillä rataa, kun jo rataantutustuminen alkoi. Kaiken lisäksi lähdimme Wapun kanssa radalle jo alkupäässä.

Minusta tuntui, etten ollut vielä edes herännyt, kun lähdin Wapun kanssa radalle. Wappu kyllä jäi yllättävän hienosti lähtöön ja teki sekunnin sadasosan aavistuslähdön. Itse unohdin radan jo kolmannella esteellä, mutta sain homman pelastettua viime hetkellä. Rata vaan ei lähtenyt sujumaan ollenkaan ja Wappu ei irronnut mihinkään. Lopulta keskeytin radan, mitä en yleensä koskaan tee. Keskeytin joskus alkuaikana radan Wapun tekemän väärän estevalinnan takia ja asia harmitti minua myöhemmin niin paljon, että vannoin meneväni radan aina loppuun vaikka mahallani ryömien.

Seuraavaa kisaa odotellessani sain kuulla russelikollegoilta hieman kuittailuja varhaisdementiani asteesta. Vaikka huumorintajuni on melko pitkää sorttia, aloin niitä kuunnellessani sisuuntua.  Päätin että näytämme Wapun kanssa, että emännällä sentään jotain liikettä aivolohkoilla tapahtuu, vaikka juoksu muuten hitaanpuoleista onkin. :)

Kun B-rataa alettiin rakentaa, olin ajoissa kentän laidalla seuraamassa ja opettelemassa rataa. Radalla oli muutama tosi tiukka käännös, mutta jo rataantutustumisessa tuli tunne, että Wapulle tällaiset käännökset eivät ongelmia tuota. Laittaessani koiran lähtöön se ei yllätyksekseni varastanut, vaan odotti lähtökäskyä, tosin jokainen lihas jännitettynä. Rata meni hämmästyttävän hyvin! Wappu eteni kyselemättä ja pyörimättä kuin juna, ja tiukat kohdat eivät tuottaneet mitään ongelmia! Olin aivan ällistynyt tajutessani meidän tekevän nollarataa, kunnes loppusuoralle käännyttäessä kaarsin aivan keinun eteen ja vielä lopetin ohjaamisen kesken keinun, jolloin Wappu hyppäsi keinulta alas kesken kaiken! Keinulta tuli siis vitonen ja sille palaamisesta otimme hieman yliaikaa. Joka tapauksessa fiilis tuon radan jälkeen oli tosi hieno!

Viimeinen hyppyrata meni taas aivan harakoille. Wappu pyöri eikä irronnut, ja jäi pyörimään ja komentamaan minua jopa suoran putken eteen. Olin väsynyt ja sain tarpeekseni, ja keskeytin radan. Jälkeenpäin taas harmitti: olisi pitänyt mennä rata loppuun vaikka väkisin. Nyt kynnykseni keskeyttää on selvästi laskenut, mutta toisaalta Wappu väläyttelee aina välillä sellaisia helmisuorituksia radalla, että kyllä tämä tästä...