Jotkut tutkijat väittävät sinnikkäästi, että koira ei osaa ajatella vaan elää pelkästään vaistojensa varassa. Tottahan toki kaikki eläimet elävät vaistojensa varassa, mutta miten niin koira ei osaa ajatella? Tämä tutkijoiden väite on niin kiveen hakattu, että sitä oikein oppikirjoissa julistetaan. Kutsunkin kaikki tämmöiseen tulokseen tulleet professorit Vikkelätassulaan. Seurattuanne muutaman päivän Vikkelätassulan menoa, voitte tulla toisiin aatoksiin.

Esimerkkinä maailman viisain rekisteröimätön russeli Wanda, joka ei kylläkään asu enää Vikkelätassulassa, vaan russeleiden seniorikodissa.

Wandan ollessa parivuotias ja ainoa koirani, työskentelin kotona etätöissä . Päivisin ainoa työkaverini Wanda yleensä nukkui, mutta välillä sillä tuli aika pitkäksi ja se yritti saada minut leikkimään kanssaan. Sinnikkäästi se vingutteli vinkuleluja vieressäni, kun puhuin tärkeää työpuhelua. Joskus jalkojeni juureen pudoteltiin palloa toivorikkaasti.

Lopulta Wanda keksi konstin saada emännän tarttumaan palloon. Se ilmestyi olohuoneesta työpisteeseeni ja pysähtyi vinkumaan taakseni. Kun käännyin, se lähti kipittämään olohuoneeseen vilkuillen samalla taakseen tulenko perässä. Kun seurasin sitä, se johdatti minut olohuoneen lipaston luo ja laskeutui kurkkimaan sen alle. Kun kurkkasin lipaston alle, näin pallon olevan niin syvällä ettei Wanda saanut sitä itse sieltä pois. Aikani kaiveltuani sain pallon vedettyä esiin, jolloin Wanda nappasi sen suuhunsa ja alkoi haastaa minua leikkimään.

Pallo alkoi päätyä piirongin alle yhä useammin, joten kerran huvikseni vakoilin Wandan puuhia salaa. Silloin huomasin, että se teki sen tahallaan. Se vieritti ensin pallon piirongin alle ja meni sitten kyljelleen makaamaan, jotta sai työnnettyä pallon tassuillaan niin syvälle kuin ylettyi. Sitten se lähti innoissaan hakemaan minua apuun.

Wappu osaa myös kertoa tarkasti haluamansa. Olin kerran unohtanut Wapun lempipeiton (joka yleensä lojui sängylläni) tuolin selkänojalle. Wappu istui sänkyni päällä ja inisi, tuijottaen vuoroin muutaman metrin päässä olevaa tuolia ja vuoroin minua. Kun otin peiton selkänojalta ja laitoin sen sängyn päälle, Wappu kierähti välittömästi kerälle peiton päälle ja nukahti siihen.

Hihnalenkit ovat Wapun mielestä tylsiä. Muutama viikko sitten olimme taas lähdössä hihnalenkille, kun Wapun mitta tuli täyteen. Se ei suostunut liikkumaan puistotiellä kun yhteen suuntaan, joka vei parkkipaikalle ja autollemme. Sitten Wappu istahti auton viereen. Viesti oli selvä: "Ei mitään tylsiä hihnalenkkejä vaan agilitytreeneihin!"

Triine on laumamme iloinen "pollyanna" ja blondi. Kun Wanda ja Wappu ovat porukan välkyt, Triinen tehtävänä on olla iloinen russeli, joka tulee kaikkien kanssa toimeen. Mutta ruoka tai mahdollisuus ruoka-ajasta voi saada Triinessäkin esiin yllättäviä kykyjä.

Vuosia sitten heräsin eräänä yönä Triinen herätykseen. Se inisi sänkyni vieressä ja kulki levottomana. Nousin ja seurasin Triineä eteiseen, jossa seisoi ovella surkean näköinen Wanda. Sillä oli selvästi vatsavaivoja ja kiire päästä tarpeilleen. Lähdin kiireesti viemään Wandaa ulos ja otin samalla levottoman Triinen mukaani. Kun hommat oli hoidettu, palasimme sisään ja syy Triine innokkuuteen viestinviejänä selvisi. Triinen logiikan mukaan aamulenkin jälkeen saa aina ruokaa, joten myös aamuöisen lenkin jälkeen on ruoka-aika!

Joten tervetuloa kaikki tutkijat tarkkailemaan Vikkelätassulan lauman ajatuksenjuoksuja. Ilmaiseksi emme tietenkään tätä palvelua tarjoa, vaan puruluita sopii olla mukana kunnon säkki.

Emme myöskään suosittele keskittämään tarkkailuanne liiaksi Ansaan, sillä sen ajatuksenjuoksu on vielä toistaiseksi emännällekin arvoitus. Ja aivan oikein, nuo nahkakengät, jotka kiitävät sen suussa pitkin takapihaamme, ovat todennäköisesti teidän.

Wappu kertoo:

Emäntämme luulee olevansa kovinkin tiukka tyyppi. Sen mielestä se määrää kaikesta ja me koirat sitten tehdään aina kuten se tahtoo. Niinhän se luulee.

Olen tässä jo jonkin aikaa ollut aivan kypsä meidän hihnalenkkeihin. Triine ja Ansa puhkuu hirveetä vauhtia eteenpäin. Yleensä ei mennä sinne, minne minä haluan. Olenkin alkanut aamulenkeillä hannata vastaan ja istua välillä alas.

Emäntä ajatteli, että olen jo tullut niin vanhaksi, etten halua aamuisin tehdä pitkiä lenkkejä. Wandahan oli niin unikeko, että se ei millään olisi halunnut aamulla ja illalla tehdä pitkää lenkkiä. Päivän metsälenkillä se meni sitten kuin peura pitkin maita ja mantuja.

Parina aamuna emännän huudellessa aamulenkille, olen jäänyt makaamaan petiini kuin en kuulisi käskyä ollenkaan. Triine ja Ansa pomppii eteiseen aivan innoissaan. Triine siksi, että aamulenkin jälkeen saa ruokaa. Ansa siksi, että se pomppii aina ja joka paikkaan. Olenkin antanut emännän viedä nuo pomppijat ihan omalle lenkilleen ja kääntänyt korkeintaan kylkeä.

Kun emäntä on tullut pomppijoiden kanssa lenkiltä, sitä onkin odottanut yllätys. Olen nimittäin eteisen oven takana heti valmiina vastassa. Emäntä on vienyt minut ulos erikseen ja laittanut minut flexiin! Niin sitä pitää, tällainen vanha höppänä tarvitsee ehdottomasti liikkumavapautta ulkoillessaan! Sitten olen päässyt emännän kanssa omalle lenkille ja Triineä harmittaa hirmusti, kun aamupalan saanti venähti.

Omalla lenkilläni en ole yhtään vastahakoinen. Kipitän täyttä vauhtia eteenpäin, enkä istu alas muualla kuin puistoteiden risteyksissä, jos emäntä yrittää mennä väärään suuntaan. Kai minä nyt tiedän, minne haluan mennä lenkille.

Minulla on omalla reitilläni kovasti haisteltavaa ja merkattavaa. Eilen huomasin myös, että puron töyräässä asustelee joku otus. Olisin halunnut kovasti jäädä sitä kyttäämään, mutta emännällä oli varmaan kiire ruokkimaan nälkäistä Triineä. Kyllä Ansakin on kova syömään. Kun minä lopetan sivistyneesti aterioinnin, se tulee Triinen kanssa nuolemaan kuppini, ja sitten se nappaa kuppini ja vie sen sängyn alle. Emännällä on täysi työ pyydystää kuppi pois, ennen kuin se nakertaa muovikuppini rikki. Triinelle ja Ansalle on sattuneesta syystä pitänyt ostaa teräskupit.

Tänä aamuna vein emännän tyhjään koirapuistoon. Siellä sen piti heitellä minulle keppiä! Emäntä ei olekaan heitellyt keppiä minulle kuin viimeksi kesällä. Silloin hain keppejä uimalla järvestä.

Minulla olisi ollut mielessäni vielä monenlaisia puuhia, mitä emäntä olisi voinut toteuttaa kanssani, mutta sitten se ryhtyi tiukkikseksi ja pakotti kotiin aamupalalle. Täytyy jatkaa suunnitelmaa huomenna.

Eräs päivä muuten emäntä toi meille kassillisen uusia leluja, jotka haisivat selvästi partacollieille. Saimme koko lauma pienen hepulin, sillä niin hauskaa oli saada kasa pehmoleluja hajotettavaksi. Minä sitten sopivassa välissä keräsin ne kaikki itselleni, enkä antanut Triinen ja Ansan leikkiä niillä. Katsokaapa tässä tiukkaa ilmettäni. Ansankaan ei auta kuin odotella, koska sen leikkivuoro tulee.

Joten jos omistajasi luulee olevansa kovinkin tiukka pomo, muista käyttää oveluuttasi hyväksesi. 

Wappu

 Tiedättekö, mikä saa ihmisen pysymään liikkeessä ja energisenä? Tätä siskoni kanssa mietimme taannoin, ja vastaus oli meillä pian selvä: jokin sellainen harrastus tai mielenkiinnon kohde, joka saa ihmisen innostumaan yhä uudelleen. Tämän blogin lukijoille (joita kolmen sijasta taitaakin olla neljä!) ei ole epäselvää, että kirjoittajaa vie eteenpäin koiraharrastus ja erityisesti agility. Viis siitä, että harrastaja on hidas ja kömpelö, eikä polvilumpiokaan ehdi joka kurvissa kääntymään. Edelleen into lajiin ajaa eteenpäin.

Yleensä agilitykilpailuissa on paikalla vain alan harrastajia ja kentän laidalla on vapaaehtoisesti tai puolipakolla raahattuja perheenjäseniä. Joka kesä Kokkolassa järjestettävä Klag-viikonloppu on poikkeus, sillä tapahtuma järjestetään tavallisella leirintäalueella. Paikka kuhisee koiria ja koiraharrastajia, ja muut leirintäalueen asukkaat pääsevät ihmettelemään tätä vauhdikasta harrastusta.

Viimeksi kun pääsimme osallistumaan Klagiin, oli kesä 2009 ja minulla oli kisakoirina Wanda, Wappu ja Triine. Majoituimme teltassa, joka ei sinänsä ollut huono ratkaisu, sillä olin juuri ostanut tuliterän retkeilyteltan. Teltan hyvä vedenpitävyys tuli testattua sunnuntaiaamuna, kun heräsimme veden ropistessa teltan kattoon. Pakkailessani sateessa tavaroita autoon, tuttu työntekijä huikkasi minulle: "Oletteko lähdössä kotiin?" . Olin ihmeissäni, sillä kisathan eivät olleet vielä edes alkaneet. "Kun jotkut näkivät että täällä sataa, ne kasasivat tavaransa ja lähtivät samantien", tuttuni selitti. Minulle tuo ratkaisu ei tullut mieleenikään. Ilman muuta osallistuisin jokaiseen ilmoittautumaani starttiin, ja vedenpaisumuksen koittaessa tulisin maaliin vaikka uimalla. Sokerista tehdyt kisaajat saivat myöhemmin harmitella, sillä päivän aikana sää kirkastui eikä sade enää haitannut.

Ensimmäisenä yönä telttanaapureinani oli pariskunta, joiden pakettiauto oli täynnä kunnioitettavan määrän kilpapyöriä. He olivat triathlonisteja, jotka olivat tulleet kisamaan samana viikonloppuna pidettävään triathlon-kisaan. Pariskunta tuli kysymään minulta, mikä tapahtuma leirintäalueella oikein oli menossa, kun koiria oli paikalla niin paljon. Kerroin heille agilitysta ja kerroin osallistuvani koirineni 10 starttiin. "Jotkut ystävistäni pitävät minua aivan hulluna", sanoin heille. Se sai miehen aivan tuohtumaan: "Eikä mitään. Se on sun juttus! Se on sulle sama kuin joillekin vaikka veneily", hän sanoi viitaten varmaankin rannassa näkyvään venerivistöön. Luulen, että mies oli saanut kyllästymiseen asti puolustella ihmettelijöille intoaan niin vaativaan harrastukseen.

Aamupalalla leirin keittiössä juttusilleni tuli reipas nuori nainen, jolla oli melkoisen kunnianhimoinen kesämatka. Hän oli lähtenyt  pyörällä yksin matkaan Turusta, ja aikomuksena oli kiertää Tornio-Haaparannan kautta Ruotsin puolelle, ajella sitten Ruotsin halki Tukholmaan ja tulla laivalla takaisin Turkuun. Tänään hän oli tuntenut kurkkunsa kipeäksi ja päätti jäädä Kokkolaan vuorokaudeksi lepäämään. Kerroin hänelle osallistuvani agilitykisoihin ja hän kiinnostui kyselemään lajista. Selostin lajin idean pähkinänkuoressa, ja kerroin myös aloittavani päivän kisaurakan Wapun kanssa yhdeltä. Nainen ilmoitti tulevansa ilman muuta katsomaan.

Kun pääsimme Wapun kanssa ensimmäisen ratamme jälkeen maaliin, uusi tuttavamme oli heti maalipaikalla meitä vastassa. Hän näytti digikamerastaan mainioita kuvia, joita oli ottanut meistä radan aikana. Nainen oli laittanut pyöränsä kentän viereen ylösalaisin, ja huolsi pyöräänsä seuraten samalla kisoja. "Täällä tulee itsekin niin hyvälle mielelle, kun näkee miten hauskaa koirilla on", hän totesi iloisena.

Sunnuntaina kisaurakkamme oli iltapäivällä ohi. Saimme aika mukavia tuloksia, mm. Wanda-seniorille yhden yliaikanollan, vaikka palkinnoille emme tällä kertaa päässeetkään. Kun oli pakkaamassa koiria autoon, Triine näki äkkiä jotain mielenkiintoista ja livisti autosta karkuun. Koira juoksenteli teltta-alueella eikä ottanut huuteluani kuuleviin korviinsa. Vähän matkan päässä istuskeli telttatuolissa pakettiautonsa vieressä vanhempi mieshenkilö, ja täytteli ristikkoa. Hän ojensi kätensä, houkutteli uteliaan Triinen luoksensa ja sai kiinni tämän kaulapannasta. Kun menin noutamaan Triineä, mies alkoi kysellä koiratapahtumasta. Kerroin hänellekin agilitysta ja meidän 10 startin vauhdikkaasta viikonlopusta. Mies sanoi minulle: "Ihmisellä pitää olla jokin harrastus, josta on kiinnostunut. Minulla se on lintujen bongaus." 

Juurikin näin. Viis vesisateesta, teltassa nukkumisen epämukavuudesta, kymmenistä hylätyistä ratasuorituksista.... Aina uudestaan autonnokka kääntyy treenihallin suuntaan, autosta kuuluu kiljunnansekaista haukuntaa auton pysähdyttyä hallin pihaan, ja ohjaajan ilta kotona sisältää uudestaan ja uudestaan kisakalenterin selailua. Ihmisellä on oltava se jokin juttu, josta on innostunut. Ja mielellään koiralla myös!

Eteenpäin elävän mieli! Triine nauttii agilitysta Klagissa heinäkuussa 2009. Kuva: Petra Tiittanen

 Itsenäisyyspäivänä olimme perinteisesti kisaamassa Seinäjoella. Samalla reissulla hoitui sukuloiminen, sillä olimme koko jengi yötä vanhempieni luona.

Kisaperinteessämme oli kylläkin katkos viime vuonna, koska minulla ei ollut yhtään oikeassa terässä olevaa kisakoiraa. Triine oli juuri luopunut pennuista ja Wapun kanssa en ollut ehtinyt treenata pentujen aikana kunnolla. Ansakin oli silloin pikkupentu, jonka kanssa ei kisahalliin huvittanut lähteä. 

Kisat pidettiin taas loistavassa paikassa eli lämpimässä jalkapallohallissa keinonurmella. Loistava pohja siivitti meikäläisenkin kunnon vauhtiin ja saimme 3-luokan ekalta radalta Wapun kanssa ensimmäisen ihanneaikaan tehdyn 0-radan 3-luokasta! Kyllä tuntui mahtavalta! Kisaajia oli niin paljon, että -1,47 sekunnin ihanneajan alituksella olimme vasta sijalla 17.

Toiseen starttiin mennessä alkoi polvessani tuntua kipua. Harmi juttu, sillä en ole ainakaan vuoteen kärsinyt polvivaivoista. Toisen radan alussa Wapulla oli taas vaikeuksia jäädä lähtöpaikalle odottamaan lähtölupaa, ja sössimme jo kolmannelta esteeltä hylyn. Seuraavaksi vielä pujottelun alku meni uusinnaksi, mutta sen jälkeen Wappu eteni niin tasasesti, että tämä hylky jäi harmittamaan. 

Kolmannelle radalle ilmestyikin vanha Wappu, joka on ollut poissa jonkin aikaa. Koira otti kieltoja hylyn verran, eikä tuntunut etenevän radalla oikein minnekään. Olin kuitenkin kisapäivään todella tyytyväinen, sillä lopultakin Wappu pääsi avaamaan 0-tilinsä!

Illalla polvikipui äitiyi yhä kovemmaksi ja seuraavana aamuna kävelin ontumalla. Ei siis auttanut kuin perua Triinen kaksi starttia, jotka olivat ohjelmassa sunnuntaina. Vähän jäi harmittamaan, sillä Triinen kanssa olemme olleet tosi hyvässä koulutuksessa jo monta viikkoa. Nyt olisi ollut hauska nähdä, miten Triine toimii koulutuksen jälkeen kisatilanteessa.

Nyt olen viikon päivät yrittänyt parannella polveani, jonka nivelsiteet ovat revähtäneet. Sää on ollut vielä todella liukas, joten koirien ulkoiluttaminen on pitänyt tehdä kieli keskellä suuta. Kävinkin ostamassa kaupasta vanhat kunnon liukuesteet kenkiini, jotta kävely tuntuisi edes vähän varmemmalta.

Wapulla oli viime lauantaina jäljellä vielä vuoden viimeinen koitos, joka oli seuramme kotikisa. Aluksi mietin osallistumisen peruuttamista, mutta sitten heitin pallon Wapun kasvattajalle Sinille, joka päättikin lähteä kokeilemaan Wapun ohjaamista kylmiltään.

Olimme joskus vuosi sitten samassa paikassa treenamassa, ja silloin Sini kokeili Wapun ohjaamista. Wappu tuli aina aluksi radalta luokseni, mutta lopulta tajusi ohjaajan vaihtuneen. Treeni onnistui sen verran hyvin, jotta minusta heidän kannatti yrittää yhdessä.

Kisapaikalla pelasin tällä kertaa varman päälle ja menin seuraamaan kisaa hallin ulkopuolelle huuruisen ikkunan läpi.  Ajattelin ettei Wappu lähde minua etsimään, kun se ei näe minua koko hallissa.

Aluksi Wappu oli hieman ihmeissään ohjaajanvaihdoksesta, mutta sen verran agilityhullu se on, että koira hinkui radalle pää kolmantena jalkana. Ohjaajalla olikin täysi työ saada koira odottamaan lähdössä, mutta hän onnistui siinä! Kaksikon meno oli sujuvaa, Wappu otti kontaktit niin kuin pitikin ja lopulta he olivat puhtaalla radalla maalissa ihanneajan alittaneena! Sijoituksena oli hieno neljäs sija! Uskomatonta, että Wappu on viikon sisään saanut kaksi kertaa 0-tuloksen!

Nyt emäntä keskittyy parantelemaan polveaan ja jatkamme treenaamista heti kun polvi sen sallii. Loistava päätös vauhdikkaalle agilityvuodelle! :)

 Wanda - elämäni koira - täytti tällä viikolla 12 vuotta! Synttäreitä ollaan vasta valmistelemassa, sillä russeleiden seniorikodin emäntä eli siskoni on työreissulla. Juhlia pitää tietenkin viettää asiaankuuluvan hartaasti.

Tämä kuva on otettu kesällä 2010, jolloin Triine odotti pentuja ja Wanda asui vielä meillä. Wanda on aina rakastanut metsässä juoksemista. Yleensä se meni menojaan, mutta piti meihin jonkinlaista kontaktia luultavasti erityisen tarkan hajuaistinsa ansiosta. Nimittäin aina välillä Wanda porhalsi jengiimme takaisin ja jatkoi sitten matkaansa.

Russeleiden yhteislenkeillä Wandasta oli käytännön apua. Se juoksi yleensä kaukana edellä ja antoi kuuluvan äänimerkin, jos polulla tai metsätiellä oli tulossa joku koiransa kanssa vastaan. Siitä me jälkijoukko tiesimme kytkeä koirat kiinni.

Joskus ensimmäistä kertaa yhteislenkille osallistuneet kyselivät, uskaltaisivatkohan he päästää koiransa irti,  jos se vaikka lähtee omille teilleen. Minä vastasin heille, että meillä on kyllä mukana koiraetsijäkoirakin, kunhan vain ensin löydämme sen..

Tässä kuvassa Wappu ja Wanda nauttivat ihanasta elokuun helteestä meren äärellä Vaasan agilitykisoissa. Wanda ei uinut suin surminkaan ennen kuin joukkoomme tuli Wappu. Kun Wappu haki uimalla keppejä vedestä, Wanda ei kestänyt katsoa sitä vaan loikkasi myös veteen. Siitä alkoi Wandan uimarin ura.

Toisaalta, voihan sitä aina odotella, että Wappu hoitaa uintipuolen:

Wandan kanssa olimme pitkään mukana koiraetsijöissä etsimässä kadonneita koiria. Wandan hajuerottelukyky pääsi niissä hommissa oikeuksiinsa. Välillä tarkka hajuaisti tuli esiin myös hauskoissa tilanteissa.

Kerran agilitykisoihin mennessä Wanda haistoi parkkiksella tutun jäljen. Se iski kuonon maahan ja jäljesti parkkipaikalta suoraan ilmoittautumispisteeseen saakka, jossa oli parhaillaan ilmoittautumassa nuori tyttö, joka oli pari kertaa ohjannut Wandaa. Wandalla on norsun muisti ja se loikkasi ilosta paukkuen suoraan tyttöä vasten.

Wanda pystyy myös erottamaan isosta ihmisjoukosta juuri sen tärkeän ihmisen hajun. Olimme kerran seuraamassa siskonpojan futistreenejä kentän laidalla. Olimme aika kaukana kentästä, koska nurmikenttää ympäröi juoksurata eikä urheilukentälle saa viedä koiria. Yhtäkkiä kentältä päin tuli tuulenvire ja Wanda nosti kuononsa ylöspäin. Se nuuskutteli ilmaa ja alkoi hiljakseen heiluttaa häntäänsä. Se todellakin erotti siitä hajujen sekotuksesta siskonpojan hajun.

Erään russeliystäväni russeli ei tykännyt treenata talvella kylmässä hallissa. Niinpä annoin ystäväni kokeilla treeneissä Wandan ohjaamista, joka ei hyytynyt agilityhallissa pakkasellakaan. Maalissa ystäväni heitti Wandalle aina jäniksenkäpälän, joita hän sai metsästystä harrastavilta veljiltään. Tällaista asiaa Wanda ei mitenkään voinut unohtaa! Olimmepa myöhemmin Wandan kanssa russelien kesänäyttelyssä tai agilitykisoissa (joissa ystäväni oli kentällä töissä), Wanda bongasi hänet varmasti. Kuono oikeasta suunnasta tulevaa tuulenvirettä kohti ja häntä alkoi heilua.

T

Kuva: Satu Tuominen, 2010  (Juhannuskisat Tuorlassa, TSAU)

Wandan varsinainen lempilaji on aina ollut agility. Aloitin Wandan kanssa lajin treenaamisen koiran ollessa 1-vuotias, ja myöhemmin Wanda aloitti kisaamisen naapurin Melodyn - vakituisen koiranhoitajansa - kanssa. Kaksikko pääsi 3-luokkaan asti ja Melodyn lähdettyä opiskelemaan jatkoin itse koiran ohjaajana.

Wanda on edelleen hyvässä kunnossa, vaikkei vauhti enää kärkisijoihin riitäkään. Virallisissa kisoissa olimme viimeksi vuosi sitten, mutta jatkossa aion edelleen käydä Wandan kanssa treenailemassa tai epistelemässä silloin tälläin - ihan vain mielen virkistämiseksi.

Tällä hetkellä Wanda nauttii elämästään russeleiden seniorikodissa, jossa sillä on tärkeä tehtävä Blanka-emän aktivoimisessa. Ihana, hassu, omituinen ja huippuälykäs Wandani! Toivottavasti saamme pitää sinut vielä vuosikausia!

Blanka 14 v. 1.11.2011

Russeleiden seniorikodissa vietettiin juhlia marraskuun ensimmäisenä päivänä. Juhlaan todellakin oli aihetta, sillä Wandan emä Blanka on saavuttanut hienon 14 vuoden iän.

Vuosi sitten Blanka poti vaikeaa anemiaa, jonka syy ei selvinnyt. Koira oli niin heikossa kunnossa, että pohdimme siskoni kanssa pitkään ja hartaasti oikeaa ratkaisua. Olimme sitä mieltä, ettei koiran kärsimyksiä tule pitkittää turhaan. Kuin ihmeen kaupalla kortisonilääke kuitenkin tehosi ja kohta Blanka jo köpötteli tyytyväisenä entiseen malliin.

Tänä vuonna elokuussa Blanka oli taas heikossa kunnossa. Hyvästelimme sitä jälleen siskoni kanssa ja kiitimme kuluneista vuosista. 8-vuotias siskonpoika oli surullinen ja kieltäytyi uskomasta, että Blanka ei jaksaisi. Parin päivän levon jälkeen Blanka taas ponnahti jaloilleen ja köpötteli iloisena vastaan tappihäntä heiluen. 

Siskonpojat niin toivovat, että Blanka jaksaisi elää vuodesta toiseen. Blankan saavutuksiinhan kuuluu - paitsi omien kuuden pennun hoito luovutusikään saakka - myös kolmen ihmispojan hoito ja kasvatus aikuisikään saakka. Nyt neljäs on vielä hoito- ja kasvatusvaiheessa, joten Blankalla riittäisi töitä. Ja Blanka ei näytä hellittävän. Syntymäpäivänään se sai lahjaksi puruluita ja tennispallon, joka innosti seniorin vanhaan leikkiinsä: aina kun joku istahti alas, Blanka työnsi pallon ihmisen syliin odottaen heittoa. Ei tässä vielä vanhukseksi ruveta!

Wanda-tytär on 12-vuotiaan iästään huolimatta vielä reipas hänkin. Siskoni takapihalleen pystyttämä matala verkkoaita ei entistä agilitykiituria pitele pätkääkään. Tuon tuostakin Wanda hipsii omille teilleen ja nauttii turvallisen pihapiirin palveluista. Tässä eräänä päivänä Wanda oli löytynyt naapurista, jossa paistettiin lättyjä. Todellista russelinelämää!

 Siskoni mielestä russeli on edellisessä elämässään ollut ihminen, joka saa nyt päättää miten maailma makaa. Tämä kyllä vaikuttaa olevan totta.

Jokin aika sitten ajattelin nauttia kauniista syysilmasta ja lähteä koirien kanssa kävelylle. Lähdimme kävelemään kuntoilureittiä yhdessä, mutta reissu ei sujunutkaan ihan mutkattomasti. Ensinnäkin, russeleiden mielestä hihnalenkit ovat tylsiä. Russeleiden mielestä niiden kuuluu kirmata vapaana pitkin maita ja mantuja, ajaa toisiaan ja oravia takaa, säikytellä marjastajia, kaivella kuoppia, kieriä eläinten ja ihmisen kakoissa, kahlata kuraojissa ja hyppiä kaatuneiden puunrunkojen yli. Hihnassa kävely on boooooooooooring.

Sain kuitenkin seurueen liikkumaan hihnoissa haluamaani suuntaan, tosin jatkuvasti pysähdellen, sillä aina jollakin oli hyvä haju haisteltavana. Kun vauhtiin päästiin, huomasinkin reitiltä haarautuvan mukavan hiekkatien ja ajattelin kääntyä sinne. Wappu laittoi jarrut pohjaan ja mulkaisi minua kiukkuisesti. Wappu on sitä mieltä, että jos sitten hihnalenkille lähdetään, kävellään kuntoilureittiä perille saakka eli 4,3 km päähän hiihtomajalle. Polulta ei poiketa. Onneksi Wappu - jonka ego on tanskandoggin kokoa - on vain 5 kilon painoinen, joten sain sen kääntämään suuntaansa minun valitsemaani suuntaan. 

Seuraavalla reitillä löysin tienvarresta kuntoilulaitteita. Hartiani olivat olleet monta päivää jumissa, joten ajattelin roikkua kuntorekissä. Sidoin koirat kiipeilytelineeseen kiinni ja ryhdyin roikkumaan, jolloin koirat aloittivat hirveän huudon. Russeleita ei nimittäin ole tarkoitettu seuraamaan sivusta sitä, kun joku muu tekee jotain. Tämä pätee kaikkeen:, esim. agilityyn, siivoukseen, puutarhanhoitoon, pyykinlajitteluun. Teetpä mitä tahansa, aina ainakin yksi (useimmiten koko sakki) on täysillä mukana puuhassa.

Emäntä on päättänyt olla johtaja eikä välitä russeleiden mielipiteistä. Tahtojen taisto ja pyykkikasasta kadonneiden likaisten sukkien metsästys siis jatkuu.

 Kolme lukijaani ovat varmasti ihmetelleet, minne olemme oikein kadonneet. Elokuusta alkaen elämämme on ollut yhtä matalalentoa, eikä tänne ole ehtinyt raportoimaan joka käännettä. Nyt on aika hengähtää ja kertoa pikakatsaus viime kuukausien tapahtumiin.

Elokuussa emännästä tuli näyttelijä. Mitään näyttelijänkoulutusta hänellä ei todellakaan ole, mutta sattuu vain kuulumaan teatteriryhmään, jossa muut ovat ammattinäyttelijöitä. Emännälle annettiin kaksi pikkuroolia, joissa tärkein pointti oli tulla lavalle oikeaan aikaan. Siinä menikin sitten jokunen viikko tiiviisti näytelmää harjoitellen.

Treenijakson aikana kävimme Ansan kanssa tokossa, jossa Ansa edistyi mukavasti. Triinen kanssa kävimme seuran omissa kisoissa, jotka menivät aivan penkin alle. Ulkokentillä lupaavasti edistynyt kisaura otti takapakkia hallikisoissa, jossa Triineä ehkä stressasi tilanne: meteli, paljon koiria, hässäkkää, yms. Koira ei tahtonut keskittyä kisaamiseen, vaan kävi taas tervehtimässä tuomaria, sähläsi pujottelussa sekä meni omille esteille. Keskeytin molemmat radat, kun ohjaus ei saavuttanut koiraa ollenkaan. Kaiken lisäksi ennen kisan alkua juoksin lämmittelylenkkiä koiran kanssa, kun se väisti toista koiraa juosten suoraan eteeni. Kompastuin Triineen ja lensin asfaltille pitkin pituuttani. Auh! Illalla fiilikseni olivat vähän vaisut, mutta en aio silti antaa periksi. Jos Triine menee treeneissä tosi hienosti, se varmasti menee joku päivä vielä kisoissakin.

Sitten emännän oli aika huipentaa näyttelijänuransa lähtemällä ryhmänsä kanssa 10 päiväksi Helsinkiin näyttelemään. Työreissun ajaksi oli keksittävä russelilaumalle hoitopaikat ja se tuottikin päänvaivaa. Kun kaikilla tutuilla on myös lauman verran koiria, ei voi kuvitella kenenkään ottavan kolmea russelia kerrallaan hoitoon. Lopulta sain koirat hajasijoitettua. Wappu lähti vanhempieni luokse, sillä sen rauhallinen olemus sopii hyvin senioriseuraan. Todellakin - Wappu käy kuumana agilitykentällä, mutta kotioloissa se on rauhallinen. Triine meni siskoni perheeseen, sillä pehmeän luonteen omaavana se tulee hyvin toimiin Blankan ja Wandan kanssa. Ansan sijoittaminen tuottikin sitten pähkäiltävää. Ansa on niin energinen, etten voinut kuvitellakaan vieväni sitä hoitoon sellaiseen paikkaan, jossa ei ole koiraseuraa. 

Lopulta löysin Ansalle hoitopaikan koirahoitolasta, jonka pitäjän tunnen agilityharrastuksen kautta. Kävimme Ansan kanssa tutustumassa hoitolaan pari kertaa ja olin hyvin vakuuttunut. Paikka on hyvin kodinomainen eivätkä koira vietä päiviään tarhassa, vaan elävät perheen mukana.

Näyttelijänhommat Hesassa menivät oikein mukavasti ja toivat mukavan piristyksen arkeen. Koiria oli kova ikävä, mutta ne pärjäsivät hoitopaikoissaan hyvin. Wappu teki äitini kanssa pitkiä kävelylenkkejä ja sai äitini kuntoiluinnostuksen taas vauhtiin. Triinellä oli hieman tylsää, sillä se olisi kaivannut leikkikaveria, eivätkä Blanka ja Wanda halunneet leikkiä sen kanssa. Kun koirani olivat taas kotona, oli liikuttavaa seurata, kuinka Triine toi lelukopasta leluja Ansan eteen pyytäen sitä selvästi leikkimään. Ansa tarttuikin heti vetoleluun ja niin yhteiset kiskontaleikit saattoivat taas alkaa.

Eniten jännitin Ansan selviämistä hoitopaikassaan. Ennen hoitolaan menoa Ansa pelkäsi isoja koiria ja alkupäivät hoidossa se olikin jännittänyt niitä. Sain hoitolan omistajalta tekstiviestejä, joissa se kertoi Ansan muuttuneen tosi reippaaksi ja olevan aivan ihana. Kun menin hakemaan Ansaa hoitolasta, silmäni olivat tippua päästäni: koira juoksi minua portille vastaan uusien kavereittensa rottweilerin ja ison pystykorvan kanssa!

Ansan 1-vuotissynttärit menivät pakkaamisen hulinassa. Samassa vauhdissa oli myös Ansan ensimmäinen juoksu. Muiden sisarusten juoksut olivat jo keväällä ja alkukesästä, joten odottelin ihmeissäni Ansan juoksun alkua koko kesän. Pakkaamishulina  taas johtui muutosta. Olemme vihdoinkin päässeet rivitaloon asumaan!

Lokakuun alusta alkaen meillä on ollut oma pieni aidattu piha. Aivan mahtavaa! Koirat olivat aluksi aivan ihmeissään, mutta alkoivat nopeasti kaivella kuoppia ja haastaa toisiaan leikkimään pihalla. Asuinalueellamme on aivan mahtavat ulkoilumaastot, joten olemme tehneet pitkiä lenkkejä,  ja Ansa on ehtinyt käydä uimassakin lähellä olevassa järvessä.

Laittaisin mielelläni tänne uusia kuvia, mutta muuton jäljiltä kameran piuha on vielä hukassa. Kyllä sekin kohta löytyy, kun saadaan kaikki tavarat paikoilleen. Vikkelätassulassa nautitaan siis syksystä ja uudesta kodista!

 Ansa on kohta 11 kk vanha ja sillä on menossa mörkökausi. Sehän on murrosikäiselle koiralle tyypillinen ajanjakso, jolloin koira pelkää tavallista enemmän milloin mitäkin ja on selvästi epävarma. Ansa on ollut viime aikoina kovin arka outojen ihmisten suhteen. Halusin heti puuttua tähän ja tarjota koiralle mahdollisimman paljon positiivisia kokemuksia uusista ihmisistä. Pari viikkoa sitten olimme Ansan kanssa pari päivää agilitykisoja katsomassa. Ensi menimme kisakentälle Triinen kanssa ja myöhemmin kaksistaan. Jaoin kaikille mahdollisille tutuille ja tuntemattomille lihapullanpaloja, ja pyysin heitä palkkaamaan Ansaa ja koskettelemaan sitä. Oli hienoa nähdä, miten koiraihmiset olivat heti tilanteen tasalla. Ansa sai rauhassa lähestyä uutta ihmistä, nuuhkia, ottaa palkkion ja vähitellen tottua myös kosketukseen. Koiran olemus reipastui hienosti koko ajan.

Välillä seurasimme kentän laidalta kisoja ja Ansa istui verkkoaidan takana hyvin tarkkaavaisena. Jos radalle lähti russeli tai parson, se innostui heti. Kun kisaamassa oli reenikaverimme russeli Inka, Ansa oli aivan täpinöissään.

Wapulla on lääkekuurin takia ollut kisatauko ja Triinen kanssa olen pitänyt taukoa siksi, että olen halunnut vahvistaa sen pujottelua, jossa on taas ilmennyt takkua. Eräs päivä lähdin kerhomme hallille treenaamaan koko sakin kanssa, ja löysin hallista ohjurit. Kiinnitin ne pujottelukeppeihin ja testasin. Alkuhämmennyksen jälkeen (pitääkö näiden yli hypätä?) Triine hoksasi idean ja pujotteli vauhdilla.

Eilen olin treenamassa ryhmäläisteni kanssa ja treeni näkyi Triinessä heti. Se paahtoi kepit hienosti läpi ja myös aloituskohdan hakeminen on vahvistunut. Odotan jännityksellä huomisia seuramme omia kisoja.

Viikon hauskin tapaus on taas Ansan järjestämä. Lähdimme iltakävelylle kaksin ja Ansa löysi kadulta tutin. Ansa rakastaa kanniskella tavaroita, joten se tietysti otti sen suuhunsa. Niinpä kävelin kadulla koiran kanssa, jolla oli tutti suussa. Onneksi ketään tuttua ei tullut vastaan!

Koulut alkavat ja sää muuttui heti syksyiseksi. Kävimme tänään viimeistä kertaa aamulenkillä läheisellä futiskentällä, sillä huomisesta alkaen se on koululaisten käytössä. Emäntäkin lopettelee lomaansa, joten rauhalliset aamut ovat kohta taaksejäänyttä elämää. Parasta kesässä onkin olleet kiireettömät kesäaamut ja niihin kuuluneet pitkät kävelylenkit. Kesän hellepäivinä aamut ovat olleet parasta lenkkiaikaa, sillä puolenpäivän alkaan helle on jo tehnyt lenkkeilyn mahdottomaksi.

Ansan tokokurssi on jatkunut hyvin. Koira alkaa tottua muiden koirien läsnäoloon eikä enää häiriinny niistä. Ihmisiin se suhtautuu paljon varautuneemmin kuin Triine, joka kiskoo häntä heiluen jokaisen vastaantulijan luo. Triinen mielestä bussin tulo pysäkille on huippua. Koira heiluttaa innoissaan häntäänsä ja tarkkailee tulijoita. Olemmekohan sen pentuaikana menneet usein ihmisiä vastaa pysäkille vai mistä tuo into sille on tullut? Ansa on talvipentu, ja sen sosiaalistuminen ihmisiin on ollut aivan erilaista kuin muilla koirillani. Viime talvena oli vielä viikkokaupalla hirveitä pakkasia, jolloin sosiaalistumaan pääsi vain läheiseen koiratarvikekauppaan.

Wappu on edelleen valeraskaana ja vahtii pedissään näkymättömiä pentujaan. Triinelle se murisee, jos koira tulee lähellekään petiä. Sen sijaan Ansa on Wapun mielestä vaaraton tapaus. Hotspot parani onneksi nopeasti.

Kyllä on ihanaa taas omistaa auto. Olemme tehneet koirien kanssa retkiä korpeen, jossa koirat saavat kirmata kaatuneiden puunrunkojen yli, kaivella sammalia ja ajaa toisiaan takaa metsäautoteillä. Välillä olen ottanut koirat muuten vain mukaani autoon lähtiessäni jonnekin ja koirat ovat tyytyväisiä. Heti kun auto käynnistyy, koirat käpertyvät nukkumaan, sillä eiväthän ne tiedä ajetaanko lähelle vai muutaman tunnin päähän. Kun jätän auton parkkiin, ne odottelevat häkeissän rauhallisina, sillä sitähän niiden arki on agilitykisoissakin: odottamista. Mutta nuo näyttävät nauttivan siitä, sillä saavathan ne olla emännän mukana!

Russeleiden seniorikodissa Wandan kesäharrastuksiin on kuulunut aidan yli loikkiminen ja karkailu. Koira on kehittänyt siitä oikein taiteenlajin: se seisoskelee aidan vieressä muina miehinä, ja kun siskoni katsoo muualle, se on yhdellä loikalla aidan toisella puolella. Kauas Wanda ei lähde, mutta mummelilla on selvästi hauskaa. Siskoni ei pihaa aidatessaan todellakaan osannut arvioida entisen agilitykoiran ponnistusvoimaa. Blankalle aita on aivan riittävä.