Joku neljästä lukijastamme on varmaan ihmetellyt hiljaiseloamme. Syy löytyy tietokoneesta. Eräänä iltana emäntä avasi koneen ja kuului vaan "poks" - näyttö simahti. Pienen odottelun jälkeen sain hankittua uuden näytön ja olemme nyt taas sähköisessä viestintämaailmassa tiukasti kiinni.

Wappu viettää täällä nimipäiväänsä "sairaalapaitulissa". Perjantaina onnistui vihdoinkin Wapun sterilointi, jota olen yrittänyt saada mahdolliseksi jo pitkän aikaa.

Wapulla on juoksujen jälkeen joka kerta valeraskaus, joka on tosi vaivalloinen. Koira tekee pesää, vinkuu, puolustaa näkymättömiä pentujaan ja on kärttyinen. Agilitya koira harrastaa sata lasissa kuten muulloinkin, mutta muuten sen elämä on tosi tuskaista. Wapulle on ollut vaikea saada leikkausaikaa, sillä valeraskaus kestää pitkään. Narttukoirallahan täytyy hormonitoiminnan olla rauhoittunut, jotta sen voi steriloida. 

Pari viikkoa sitten vein Wapun eläinlääkärille tutkittavaksi. Eläinlääkäri oli aivan ällistynyt, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt koiraa, jonka valeraskaus kestäisi näin pitkään. Ajattelin jo ilmoittaa Wapun Guinnesin ennätyskirjaan, mutta päädyin kuitenkin sopimaan sterilointiajan kahden viikon päähän. Wappu sai myös mukaansa lääkkeen, jolla maidontuotanto lopetettiin. Näin varmistimme, että Wapulle löytyy varmasti hyvä ajankohta leikkaukseen.

Leikkauksen yhteydessä Wapulta löytyi myös pieni nisäkasvain, joka poistettiin samalla. Itse en ollut tätä huomannut, vaikka Blankan kuoleman jälkeen olen tutkinut koirieni nisiä erityisen tarkasti. Nyt Wapulla on todella pitkä leikkaushaava, sillä sterilointihaava ja nisäkasvainhaava ovat peräkkäin.

Ensimmäinen yö oli toipilaalla todella tuskainen. Onneksi olin varannut hyvät kipulääkkeet, joita annostelin parhaani mukaan. Vuorokauden kuluttua koira alkoikin voida paremmin. Tällä hetkellä Wappu on levollinen sisällä ja ulkona se kulkee varsin reippaasti. Ainoa ongelma on silloin tällöin kiusaavat vatsavaivat, jotka varmaan johtuvat kipulääkkeistä. Wappu on aina ollut melko herkkävatsainen.

Olen askarrellut Wapulle vauvanbodysta suojahaalarit, jotta se ei pääsisi nuolemaan haavaa. Välillä olen laittanut sille myös kaulurin, mutta silloin sen vointi heikkenee radikaalisti. Russelit ne osaavat esittää asiansa selvästi.

Onneksi sterilaatio onnistui vihdoinkin. Toivottavasti jatkossa Wapun elämä muuttuu leppoisammaksi, kun ei tarvitse elää vauhdikkaan hormonitoiminnan pyörityksessä.

Viime viikolla emännälle osui työreissu, joka kesti niin pitkän päivän, että koirille piti keksiä hoitojärjestelmä. Jostain syystä kaikille tutuillani on niin paljon koiria, ettei kukaan halua kaikkia kolmea mussukkaani hoitoonsa kerralla. Lopulta ratkaisin päiväohjelman siten, että Wappu jäi kotiin ja siskonpoikani kävi ulkoiluttamassa sitä. Triine meni hoitoon siskoni perheeseen ja lähti sinne jo edellisenä yönä, jotta aamuni ei kuluisi koirien hoitoonkuskaamisessa. Ansan suhteen olin varma, että sille paras paikka on kodinomainen koirahoitola, jossa se vietti jo viime kesänä jakson. Ansa tulisi varmaan hulluksi, jos sen pitäisi olla ylipitkä päivä kotona pelkällä lenkityksellä. Ansakin sai lähteä  "koiraleirille " jo edellisenä iltana.

Hoitolanomistaja otti Ansan mielellään hoitoonsa, sillä viime kesänä se oli ihastunut Ansaan, joka kasvoi 10 päivän aikana arasta pikkukoirasta topakaksi hoitolavieraaksi. Tällä kertaa talossa oli hoidossa hyvin isoja koiria, joten hoitolanomistaja laittoi Ansan ensin portin taa muista erilleen, ettei se pelästyisi. Ansapa ilmoitti, ettei se halua olla missään portin takana. Niin Ansa sai olla muiden joukossa - kaverinaan mm. tanskandoggi! Yön se sai nukkua hoitolanomistajan sängyssä. Kotiin hain seuraava päivänä hyvin reippaan ja iloisen pikkukoiran, jolla selvästi oli ollut kiva vuorokausi. Kyllä on hienoa, kun on olemassa näin hyvä hoitopaikka koirille!

Hauskaa vappua ja kyykäärmeetöntä kevättä kaikille lukijoillemme!

Melkein vuosi sitten oli tarkoitus aloittaa Ansan näyttelyura. Olin ilmoittanut Ansan Tampereen KV-näyttelyyn, joka oli toukokuussa, mutta känsäleikkaus sotki kaiken. Ansa ei ollut näyttelyn aikaan vielä näyttelykunnossa, joten jouduimme jättämään näyttelyn väliin.

Kesällä yritin harjoitella Ansan kanssa näyttelykäyttäytymistä ja kehätepastelu sujuikin varsin reippaasti. Sen sijaan näyttelypöytä sai sen aivan paniikkiin. Ennen leikkausta Ansan kipeää tassua oli tutkittu eläinlääkärin tutkimuspöydällä muutaman kerran, ja tästä oli varmaankin seurannut ikävä mielikuva koko pöydästä. Kävin Ansan kanssa näyttelytreeneissäkin, mutta pöytäkammo esti näyttelyuran aloituksen.

Sitten koittikin muuttokiireet ja tuli syksy, ja näyttelyt siirtyivät halleihin. Ajattelin Ansan tottuvan näyttelyhässäkkään parhaiten ulkonäyttelyissä.

Nyt kevät on koittamassa ja on aika laittaa Ansan näyttelyura käyntiin. Nyt on jätettävä vanhat traumat taakse ja aloitettava treenaaminen.

Viikko sitten aloitimme Ansan kanssa näyttelykurssin. Olen aiemmin ollut Wapun ja Triinen kanssa näyttelyissä, joten tiedän miten näyttelyissä toimitaan. Mutta Ansalle tekee hyvää päästä treenaamaan hallin meteliin ja joutua outojen ihmisten käsiteltäväksi. Siksi halusin lähteä kurssille.

Kurssi pidetään samassa hallissa, jossa käymme treenaamassa agilitya. Kurssille mennessämme Ansa porhalsi halliin innoissaan. Sisällä hallissa sitä odottikin tyrmistyttävä yllätys. Käymme yleensä treenaamassa hallissa iltapäivisin, jolloin paikalla on vähän väkeä. Nyt oli ilta ja hallissa oli mahtava meteli, sillä samaan aikaan muilla kentillä treenattiin agilitya. Kaiken lisäksi kurssille osallistui kaikenkokoisia koiria, joista osa haukkui innoissaan. Ansa oli aivan ällistynyt.

Kun pääsimme kokeilemaan kehässä kävelyä, Ansa reipastui heti. Sen sijaan näyttelypöydällä seisoskelua se kammoksui edelleen, varsinkin jos kurssin vetäjä tuli sitä koskettelemaan. Ei auttanut, vaikka vetäjä oli tuttumme. Ansa kyyristeli ja yritti väistää.

Tällä viikolla oli toinen kurssikerta ja nyt Ansa oli kuin uusi koira. Näyttelypöydällä se seisoskeli ryhdikkäänä kuin vanha tekijä. Kun kurssin vetäjä tuli sitä tutkimaan, se hieman arasteli edelleen, mutta oli selvästi reippaampi. Ansa on myös tottunut isoihin koiriin. Se jopa heilutti häntää vieressä treenaavalle berninpaimenkoiralle.

Sen sijaan kehäkävelyssä riittää vielä hiomista. Ansa kävelee reippaasti, mutta kiskoo näyttelyhihnassa ja katsoo minua kuin tokokoira. Jos se ei katso minua, se nuuskuttaa hallin ruohomattoa, joka onkin kylvetty täyteen makupaloja. Treenattavaa siis riittää, että Ansan parhaat puolet saisi esitettyä tuomarille. Kaiken lisäksi odottelu on Ansan mielestä tylsää, ja odotteluahan näyttelyssä riittää.

Kun aikoinaan menin Wapun kanssa ensimmäisen kerran näyttelyyn, treenasin sen kanssa pari viikkoa päivittäin. Näyttelypöydän virkaa sai hoitaa silityslauta, jolla Wappu seisoi makupalojen toivossa oikein mielellään. Wappu ei ole menestynyt näyttelyssä kummemmin, mutta arvosteluissa on lukenut, että "esiintyy hyvin". 

Koska Wappu ei hevillä unohda oppimiaan tapoja, oli minulla jatkossa silitysseuraa. Aina kun kaivoin silityslaudan esiin, Wappu ilmestyi viereeni ja alkoi komentaa minua. Wapun mielestä silityslauta tarkoitti näyttelytreenejä ja makupaloja. Kun myöhemmin treenasin Triinen kanssa samalla tavalla, jouduin tasapuolisuuden nimissä seisottamaan laudalla myös Wandaa ja Wappua. Ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Blanka ja Wanda syksyllä 2010. Wanda siirtyy asumaan siskoni perheeseen ja se piristää Blankaa kovasti.

Kuva: Riitta Harilo

Hyvästelimme Blankan 13.3. Koiran vointi alkoi selvästi heiketä ja suurentuneet nisäkasvaimet haittasivat sen liikkumista. Oli aika tehdä raskas päätös ja hyvästellä rakas ystävämme.

Siskoni sai eläinlääkäriystävämme tekemään nukutuksen kotona. Se olikin ihanteellinen ratkaisu, sillä Blanka sai nukkua pois rauhallisesti rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Olisi ollut rankkaa viedä pelokas koira eläinlääkäriasemalle, ja myös surevalle ihmiselle on tuskallista olla itkuisena ihmisten keskellä.

Kävimme siskoni ja Wandan kanssa vielä yhdessä pienellä metsälenkillä viimeisenä päivänä. Blanka yritti laukata reippaasti ja oli parhaansa mukaan touhukas, vaikka kulku oli jo hankalaa. Se sai kipulääkkeet loppuajaksi, jotka selvästi auttoivat sitä. Siskoni oli kuitenkin tehnyt selkeän päätöksen; hänen mielestään koiran on oikeus lähteä arvokkaasti, ennen kuin sen vointi muuttuu liian huonoksi ja koiran hoito on raskasta.

Seuraavana päivänä Blankan ruumis vietiin tuhkattavaksi. On hienoa, että tällainen palvelu on olemassa, sillä miten vaikeaa on löytää talviaikaan koiralle hautapaikkaa. Siskoni kertoi, että palvelu oli ollut hyvää.

Blanka oli minulle kuin oma koira, koska aikoinaan asuin aivan siskoni perheen naapurissa ja Blanka oli usein luonani hoidossa. Oli kamalaa mennä seuraavana päivänä töihin, sillä eihän siskon koiran kuolema ole mikään syy olla töistä pois. Suru painoi ja töissä oli raskasta olla.

Tällä hetkellä Wanda on ainoana koirana siskoni perheessä. Siitä on melkoinen lohtu kaikille. Wanda vain on hyvin vaatimaton ja kiltti määräilevän äitinsä varjossa eläneenä. Kun Blanka ilmoitti äänekkäästi monta kertaa päivässä, että nyt olisi ruoka-aika, siskoni on joutunut kirjoittamaan muistilapun seinälle, että muistaa ruokkia Wandan.

Wandalle siskoni on tällä hetkellä kuulemma ilmaa, sillä se on erityisesti abipojan koira. Kun poika on kotona, se nukkuu pojan kainalossa tai sylissä koko ajan. Poika on lähdössä kesällä armeijaan, joten Wandalla onkin totuttelemista tilanteeseen. Siskoni vitsailee, että ei kai kukaan huomaa tuvassa pientä ja kilttiä russelia...

Blanka on poissa, mutta kauniit ja hauskat  muistot jäivät. Lepää rauhassa, ihana Blanka!

 En hirveästi tykkää talvesta. Toki jouluna on mukavaa, jos on lunta ja talvista. Pakkanen on marraskuussa mukavampi sääilmiö kuin räntäsade. Mutta viimeistään helmikuussa talvi alkaa tuskastuttaa, varsinkin jos pakkanen paukkuu 20 asteessa.

Parasta talvessa on maaliskuun aurinkoiset päivät ja jäällä kävely! Tällä viikolla leuto talvi muuttui yllättäen taas yli -10 asteen pakkastalveksi ja ehdin jo tuskaantua. Mutta sitten muistin, että kovat pakkasyöt pidentävät jään kantavuutta ja antavat aivan ehdottomasti parhaimman talvisen koirienulkoilutuskelin: kantohangen!

Hiihtolomalla jouduin jo rämpimään auringon pehmentämässä lumessa, mutta tällä viikolla hankikanto on ollut upea. Töistä tullessa olen heittänyt koirat vauhdilla autoon ja sitten on ajeltu Näsijärvelle lenkille. Fiilis keskellä järveä on upea: koirat juoksevat vapaana pitkin jäätä, pystyn kävelemään vaivatta hankikannolla ja nautin auringonpaisteesta aurinkolasien takaa. Siellä täällä näkyy jokunen pilkkijä ja hiihtäjä, joten tiedämme olevamme kantavalla jäällä. Harvemmin olemme nähneet muita koiria, joten saamme ulkoilla huoletta. Pari kuukautta sitten metsälenkillä Wapun kimppuun ryntäsi iso koira, joten suhtaudun varauksella outoihin koiriin.

Jäälenkit ovat tuoneet esiin Triinessä ja Ansassa uuden piirteen: niistä on tullut fisubarffaajia. Pilkkijät jättävät jäälle pieniä kaloja (linnuille?) ja Triine ja Ansa popsivat niitä suihinsa kilpaa. Wappu tyytyy vain kierimään niiden päällä. Järvikaloissa voi kuulemma olla loisia, joita en tietenkään koiriini halua. Kalat ovat kuitenkin jäätyneitä, joten toivottavasti pakkanen tappaisi mahdolliset loiset. Triinellä ja Ansalla ainakin turkki kiiltää kalaruokailun johdosta.

Viikon aikana Ansa on ollut iltaisin vaivaton otus. Jos työpäivän jälkeen teen sen kanssa vain hihnalenkin, se on varsinainen riesa koko illan. Ansa kiusaa Triineä tai istuu selkäni takana (kun olen koneella) ja kerjää huomiota. Tunnin jäälenkki, jonka Ansa juoksee täysiä koko ajan, vetää kätevästi mehut 17 kk ikäisestä terrieririiviöstä. 

Tällä hetkellä selkäni takana nukkuu taas väsähtänyt Ansa. Olimme tänään tokokouluttajakurssilla demokoirakkona. Paikalla oli noin 12 koiraa ja 10 kouluttajaopiskelijaa. Kaikki koirat olivat aloittelijoita, ja koska kurssilaisten kokemus kouluttamisesta oli hyvin vaihteleva, he päättivätkin tokoliikkeiden sijasta opettaa meille aktivointitemppuja. Se olikin loistava idea! Olen pitkään harmitellut, miten nuoremmille koirille ei ole tullut opetettua kovinkaan paljon temppuja. Wandahan pystyy pitämään oikein temppunäytöksiä, mutta seuraavien koirien kanssa koulutusaika on jäänyt vähäisemmäksi.

Aktivointitemput ovat tavallisia temppuja, joiden treenaaminen on koiralle hyvää aivojumppaa. Se myös parantaa koiran ja omistajan suhdetta, sillä niitä tehdessä koira joutuu täysin keskittymään ohjaajaan ja sen tarjoamiin tehtäviin. Aivojumppa myös väsyttää koiraa hyvällä tavalla.

Ansalle jo muiden erikokoisten koirien seura oli jännittävää. Ihmeesti se on kuitenkin rohkaistunut puolen vuoden aikana. Ansa harjoitteli innokkaasti kaikkia temppuja, vaikka kierimisen kohdalla tempun idean keksiminen otti todella koville. Innostuin itsekin tempuista, joten kirjasin ne ylös ja aion jatkossa aktivoida Ansaa näillä päivittäin.

Tässä luettelo tekemistämme tempuista. Kannattaa kokeilla!

- koira koskettaa kuonollaan ohjaajan kämmentä

- koira näyttää kuonollaan ohjaajan peukalon (jatkossa myös muut sormet)

- koira kiertää ohjaajan ja menee seisomaan tämän jalkojen väliin

- pujottelu ohjaajan jalkojen välistä joko kiertäen kahdeksikkoa tai pujotellen ohjaajan kävellessä eteenpäin

- muovisen tötterön kiertäminen käskystä

- kieriminen

- istuminen "mangustina" etujalat ilmassa

Välillä Ansa joutui oikein pohtimaan, mitä emäntä yrittää saada sen tekemään. Makupala oli kuitenkin niin innostava palkinto, että koira jaksoi yrittää innokkaasti. .

Jäälenkkejä ja aktivointitemppuja = tyytyväinen, väsynyt ja vaivaton Ansa!

Siskoni russeli Blanka, Wandan emä, on ehtinyt jo kunnioitettavaan 14 vuoden ikään. Blanka on viimeisen vuoden aikana ollut välillä sairas, mutta noussut aina ponnekkaasti ylös ja jatkanut russelimaista elämäänsä.

Jokin aika sitten siskoni huomasi Blankan nisäkasvainten suurentuneen. Steriloinnin yhteydessä siltä on leikattu vuosia sitten edelliset nisäkasvaimet, mutta nyt niitä on tullut hiljakseen lisää. Siskoni päätti varata ajan leikkaukseen, ja juuri ennen leikkausta koira alkoi yskiä. Tutkimuksissa siltä löytyi vettä keuhkoista.

Koira sai nesteenpoistolääkityksen ja leikkausaikaa siirrettiin viikolla. Kun seuraava aika koitti, oli keuhkojen tilanne pahempi. Blanka ei kestäisi leikkausta ja todennäköisesti nisäkasvaimet ovat lähettäneet etäpesäkkeitä. Mitään ei ole enää tehtävissä.

Nyt meillä on edessä saattohoito ja Blankasta luopuminen. Siskoni oli varannut kuopuksen kanssa hiihtolomamatkan, joten Blanka on tällä hetkellä abipojan kainalohoidossa. Olemme päättäneet, että koiran ei tarvitse kärsiä yhtään. Blanka saa lähteä sopivalla hetkellä.

Olen käynyt katsomassa Blankaa ja Wandaa päivittäin. Blanka on käsittämättömän reipas, aivan kuin se uhmaisi kuolemaa. Se juoksee ovelle, kun soitan ovikelloa. Sillä on aina kovasti asiaa, ja kun annan koirille kevytlastut syötäväksi, se uppoutuu tehtävään täysin.

Vanhan koiran kanssa joutuu tottumaan ajatukseen, että lähtö tulee jossain vaiheessa. Silti olen ollut kuluneen hiihtoloman ajan apea ja surullinen. Ensi viikonloppuna on agilitykisat, jonne en ole ilmoittautunut, koska nyt ei vaan huvita. Tämän viikon tulen rapsuttelemaan Blankaa ja miettimään sitä, miten paljon yksi koira voi antaa suurelle joukolle ihmisiä.

 Jotkut tutkijat väittävät sinnikkäästi, että koira ei osaa ajatella vaan elää pelkästään vaistojensa varassa. Tottahan toki kaikki eläimet elävät vaistojensa varassa, mutta miten niin koira ei osaa ajatella? Tämä tutkijoiden väite on niin kiveen hakattu, että sitä oikein oppikirjoissa julistetaan. Kutsunkin kaikki tämmöiseen tulokseen tulleet professorit Vikkelätassulaan. Seurattuanne muutaman päivän Vikkelätassulan menoa, voitte tulla toisiin aatoksiin.

Esimerkkinä maailman viisain rekisteröimätön russeli Wanda, joka ei kylläkään asu enää Vikkelätassulassa, vaan russeleiden seniorikodissa.

Wandan ollessa parivuotias ja ainoa koirani, työskentelin kotona etätöissä . Päivisin ainoa työkaverini Wanda yleensä nukkui, mutta välillä sillä tuli aika pitkäksi ja se yritti saada minut leikkimään kanssaan. Sinnikkäästi se vingutteli vinkuleluja vieressäni, kun puhuin tärkeää työpuhelua. Joskus jalkojeni juureen pudoteltiin palloa toivorikkaasti.

Lopulta Wanda keksi konstin saada emännän tarttumaan palloon. Se ilmestyi olohuoneesta työpisteeseeni ja pysähtyi vinkumaan taakseni. Kun käännyin, se lähti kipittämään olohuoneeseen vilkuillen samalla taakseen tulenko perässä. Kun seurasin sitä, se johdatti minut olohuoneen lipaston luo ja laskeutui kurkkimaan sen alle. Kun kurkkasin lipaston alle, näin pallon olevan niin syvällä ettei Wanda saanut sitä itse sieltä pois. Aikani kaiveltuani sain pallon vedettyä esiin, jolloin Wanda nappasi sen suuhunsa ja alkoi haastaa minua leikkimään.

Pallo alkoi päätyä piirongin alle yhä useammin, joten kerran huvikseni vakoilin Wandan puuhia salaa. Silloin huomasin, että se teki sen tahallaan. Se vieritti ensin pallon piirongin alle ja meni sitten kyljelleen makaamaan, jotta sai työnnettyä pallon tassuillaan niin syvälle kuin ylettyi. Sitten se lähti innoissaan hakemaan minua apuun.

Wappu osaa myös kertoa tarkasti haluamansa. Olin kerran unohtanut Wapun lempipeiton (joka yleensä lojui sängylläni) tuolin selkänojalle. Wappu istui sänkyni päällä ja inisi, tuijottaen vuoroin muutaman metrin päässä olevaa tuolia ja vuoroin minua. Kun otin peiton selkänojalta ja laitoin sen sängyn päälle, Wappu kierähti välittömästi kerälle peiton päälle ja nukahti siihen.

Hihnalenkit ovat Wapun mielestä tylsiä. Muutama viikko sitten olimme taas lähdössä hihnalenkille, kun Wapun mitta tuli täyteen. Se ei suostunut liikkumaan puistotiellä kun yhteen suuntaan, joka vei parkkipaikalle ja autollemme. Sitten Wappu istahti auton viereen. Viesti oli selvä: "Ei mitään tylsiä hihnalenkkejä vaan agilitytreeneihin!"

Triine on laumamme iloinen "pollyanna" ja blondi. Kun Wanda ja Wappu ovat porukan välkyt, Triinen tehtävänä on olla iloinen russeli, joka tulee kaikkien kanssa toimeen. Mutta ruoka tai mahdollisuus ruoka-ajasta voi saada Triinessäkin esiin yllättäviä kykyjä.

Vuosia sitten heräsin eräänä yönä Triinen herätykseen. Se inisi sänkyni vieressä ja kulki levottomana. Nousin ja seurasin Triineä eteiseen, jossa seisoi ovella surkean näköinen Wanda. Sillä oli selvästi vatsavaivoja ja kiire päästä tarpeilleen. Lähdin kiireesti viemään Wandaa ulos ja otin samalla levottoman Triinen mukaani. Kun hommat oli hoidettu, palasimme sisään ja syy Triine innokkuuteen viestinviejänä selvisi. Triinen logiikan mukaan aamulenkin jälkeen saa aina ruokaa, joten myös aamuöisen lenkin jälkeen on ruoka-aika!

Joten tervetuloa kaikki tutkijat tarkkailemaan Vikkelätassulan lauman ajatuksenjuoksuja. Ilmaiseksi emme tietenkään tätä palvelua tarjoa, vaan puruluita sopii olla mukana kunnon säkki.

Emme myöskään suosittele keskittämään tarkkailuanne liiaksi Ansaan, sillä sen ajatuksenjuoksu on vielä toistaiseksi emännällekin arvoitus. Ja aivan oikein, nuo nahkakengät, jotka kiitävät sen suussa pitkin takapihaamme, ovat todennäköisesti teidän.

Wappu kertoo:

Emäntämme luulee olevansa kovinkin tiukka tyyppi. Sen mielestä se määrää kaikesta ja me koirat sitten tehdään aina kuten se tahtoo. Niinhän se luulee.

Olen tässä jo jonkin aikaa ollut aivan kypsä meidän hihnalenkkeihin. Triine ja Ansa puhkuu hirveetä vauhtia eteenpäin. Yleensä ei mennä sinne, minne minä haluan. Olenkin alkanut aamulenkeillä hannata vastaan ja istua välillä alas.

Emäntä ajatteli, että olen jo tullut niin vanhaksi, etten halua aamuisin tehdä pitkiä lenkkejä. Wandahan oli niin unikeko, että se ei millään olisi halunnut aamulla ja illalla tehdä pitkää lenkkiä. Päivän metsälenkillä se meni sitten kuin peura pitkin maita ja mantuja.

Parina aamuna emännän huudellessa aamulenkille, olen jäänyt makaamaan petiini kuin en kuulisi käskyä ollenkaan. Triine ja Ansa pomppii eteiseen aivan innoissaan. Triine siksi, että aamulenkin jälkeen saa ruokaa. Ansa siksi, että se pomppii aina ja joka paikkaan. Olenkin antanut emännän viedä nuo pomppijat ihan omalle lenkilleen ja kääntänyt korkeintaan kylkeä.

Kun emäntä on tullut pomppijoiden kanssa lenkiltä, sitä onkin odottanut yllätys. Olen nimittäin eteisen oven takana heti valmiina vastassa. Emäntä on vienyt minut ulos erikseen ja laittanut minut flexiin! Niin sitä pitää, tällainen vanha höppänä tarvitsee ehdottomasti liikkumavapautta ulkoillessaan! Sitten olen päässyt emännän kanssa omalle lenkille ja Triineä harmittaa hirmusti, kun aamupalan saanti venähti.

Omalla lenkilläni en ole yhtään vastahakoinen. Kipitän täyttä vauhtia eteenpäin, enkä istu alas muualla kuin puistoteiden risteyksissä, jos emäntä yrittää mennä väärään suuntaan. Kai minä nyt tiedän, minne haluan mennä lenkille.

Minulla on omalla reitilläni kovasti haisteltavaa ja merkattavaa. Eilen huomasin myös, että puron töyräässä asustelee joku otus. Olisin halunnut kovasti jäädä sitä kyttäämään, mutta emännällä oli varmaan kiire ruokkimaan nälkäistä Triineä. Kyllä Ansakin on kova syömään. Kun minä lopetan sivistyneesti aterioinnin, se tulee Triinen kanssa nuolemaan kuppini, ja sitten se nappaa kuppini ja vie sen sängyn alle. Emännällä on täysi työ pyydystää kuppi pois, ennen kuin se nakertaa muovikuppini rikki. Triinelle ja Ansalle on sattuneesta syystä pitänyt ostaa teräskupit.

Tänä aamuna vein emännän tyhjään koirapuistoon. Siellä sen piti heitellä minulle keppiä! Emäntä ei olekaan heitellyt keppiä minulle kuin viimeksi kesällä. Silloin hain keppejä uimalla järvestä.

Minulla olisi ollut mielessäni vielä monenlaisia puuhia, mitä emäntä olisi voinut toteuttaa kanssani, mutta sitten se ryhtyi tiukkikseksi ja pakotti kotiin aamupalalle. Täytyy jatkaa suunnitelmaa huomenna.

Eräs päivä muuten emäntä toi meille kassillisen uusia leluja, jotka haisivat selvästi partacollieille. Saimme koko lauma pienen hepulin, sillä niin hauskaa oli saada kasa pehmoleluja hajotettavaksi. Minä sitten sopivassa välissä keräsin ne kaikki itselleni, enkä antanut Triinen ja Ansan leikkiä niillä. Katsokaapa tässä tiukkaa ilmettäni. Ansankaan ei auta kuin odotella, koska sen leikkivuoro tulee.

Joten jos omistajasi luulee olevansa kovinkin tiukka pomo, muista käyttää oveluuttasi hyväksesi. 

Wappu

 Tiedättekö, mikä saa ihmisen pysymään liikkeessä ja energisenä? Tätä siskoni kanssa mietimme taannoin, ja vastaus oli meillä pian selvä: jokin sellainen harrastus tai mielenkiinnon kohde, joka saa ihmisen innostumaan yhä uudelleen. Tämän blogin lukijoille (joita kolmen sijasta taitaakin olla neljä!) ei ole epäselvää, että kirjoittajaa vie eteenpäin koiraharrastus ja erityisesti agility. Viis siitä, että harrastaja on hidas ja kömpelö, eikä polvilumpiokaan ehdi joka kurvissa kääntymään. Edelleen into lajiin ajaa eteenpäin.

Yleensä agilitykilpailuissa on paikalla vain alan harrastajia ja kentän laidalla on vapaaehtoisesti tai puolipakolla raahattuja perheenjäseniä. Joka kesä Kokkolassa järjestettävä Klag-viikonloppu on poikkeus, sillä tapahtuma järjestetään tavallisella leirintäalueella. Paikka kuhisee koiria ja koiraharrastajia, ja muut leirintäalueen asukkaat pääsevät ihmettelemään tätä vauhdikasta harrastusta.

Viimeksi kun pääsimme osallistumaan Klagiin, oli kesä 2009 ja minulla oli kisakoirina Wanda, Wappu ja Triine. Majoituimme teltassa, joka ei sinänsä ollut huono ratkaisu, sillä olin juuri ostanut tuliterän retkeilyteltan. Teltan hyvä vedenpitävyys tuli testattua sunnuntaiaamuna, kun heräsimme veden ropistessa teltan kattoon. Pakkailessani sateessa tavaroita autoon, tuttu työntekijä huikkasi minulle: "Oletteko lähdössä kotiin?" . Olin ihmeissäni, sillä kisathan eivät olleet vielä edes alkaneet. "Kun jotkut näkivät että täällä sataa, ne kasasivat tavaransa ja lähtivät samantien", tuttuni selitti. Minulle tuo ratkaisu ei tullut mieleenikään. Ilman muuta osallistuisin jokaiseen ilmoittautumaani starttiin, ja vedenpaisumuksen koittaessa tulisin maaliin vaikka uimalla. Sokerista tehdyt kisaajat saivat myöhemmin harmitella, sillä päivän aikana sää kirkastui eikä sade enää haitannut.

Ensimmäisenä yönä telttanaapureinani oli pariskunta, joiden pakettiauto oli täynnä kunnioitettavan määrän kilpapyöriä. He olivat triathlonisteja, jotka olivat tulleet kisamaan samana viikonloppuna pidettävään triathlon-kisaan. Pariskunta tuli kysymään minulta, mikä tapahtuma leirintäalueella oikein oli menossa, kun koiria oli paikalla niin paljon. Kerroin heille agilitysta ja kerroin osallistuvani koirineni 10 starttiin. "Jotkut ystävistäni pitävät minua aivan hulluna", sanoin heille. Se sai miehen aivan tuohtumaan: "Eikä mitään. Se on sun juttus! Se on sulle sama kuin joillekin vaikka veneily", hän sanoi viitaten varmaankin rannassa näkyvään venerivistöön. Luulen, että mies oli saanut kyllästymiseen asti puolustella ihmettelijöille intoaan niin vaativaan harrastukseen.

Aamupalalla leirin keittiössä juttusilleni tuli reipas nuori nainen, jolla oli melkoisen kunnianhimoinen kesämatka. Hän oli lähtenyt  pyörällä yksin matkaan Turusta, ja aikomuksena oli kiertää Tornio-Haaparannan kautta Ruotsin puolelle, ajella sitten Ruotsin halki Tukholmaan ja tulla laivalla takaisin Turkuun. Tänään hän oli tuntenut kurkkunsa kipeäksi ja päätti jäädä Kokkolaan vuorokaudeksi lepäämään. Kerroin hänelle osallistuvani agilitykisoihin ja hän kiinnostui kyselemään lajista. Selostin lajin idean pähkinänkuoressa, ja kerroin myös aloittavani päivän kisaurakan Wapun kanssa yhdeltä. Nainen ilmoitti tulevansa ilman muuta katsomaan.

Kun pääsimme Wapun kanssa ensimmäisen ratamme jälkeen maaliin, uusi tuttavamme oli heti maalipaikalla meitä vastassa. Hän näytti digikamerastaan mainioita kuvia, joita oli ottanut meistä radan aikana. Nainen oli laittanut pyöränsä kentän viereen ylösalaisin, ja huolsi pyöräänsä seuraten samalla kisoja. "Täällä tulee itsekin niin hyvälle mielelle, kun näkee miten hauskaa koirilla on", hän totesi iloisena.

Sunnuntaina kisaurakkamme oli iltapäivällä ohi. Saimme aika mukavia tuloksia, mm. Wanda-seniorille yhden yliaikanollan, vaikka palkinnoille emme tällä kertaa päässeetkään. Kun oli pakkaamassa koiria autoon, Triine näki äkkiä jotain mielenkiintoista ja livisti autosta karkuun. Koira juoksenteli teltta-alueella eikä ottanut huuteluani kuuleviin korviinsa. Vähän matkan päässä istuskeli telttatuolissa pakettiautonsa vieressä vanhempi mieshenkilö, ja täytteli ristikkoa. Hän ojensi kätensä, houkutteli uteliaan Triinen luoksensa ja sai kiinni tämän kaulapannasta. Kun menin noutamaan Triineä, mies alkoi kysellä koiratapahtumasta. Kerroin hänellekin agilitysta ja meidän 10 startin vauhdikkaasta viikonlopusta. Mies sanoi minulle: "Ihmisellä pitää olla jokin harrastus, josta on kiinnostunut. Minulla se on lintujen bongaus." 

Juurikin näin. Viis vesisateesta, teltassa nukkumisen epämukavuudesta, kymmenistä hylätyistä ratasuorituksista.... Aina uudestaan autonnokka kääntyy treenihallin suuntaan, autosta kuuluu kiljunnansekaista haukuntaa auton pysähdyttyä hallin pihaan, ja ohjaajan ilta kotona sisältää uudestaan ja uudestaan kisakalenterin selailua. Ihmisellä on oltava se jokin juttu, josta on innostunut. Ja mielellään koiralla myös!

Eteenpäin elävän mieli! Triine nauttii agilitysta Klagissa heinäkuussa 2009. Kuva: Petra Tiittanen

 Itsenäisyyspäivänä olimme perinteisesti kisaamassa Seinäjoella. Samalla reissulla hoitui sukuloiminen, sillä olimme koko jengi yötä vanhempieni luona.

Kisaperinteessämme oli kylläkin katkos viime vuonna, koska minulla ei ollut yhtään oikeassa terässä olevaa kisakoiraa. Triine oli juuri luopunut pennuista ja Wapun kanssa en ollut ehtinyt treenata pentujen aikana kunnolla. Ansakin oli silloin pikkupentu, jonka kanssa ei kisahalliin huvittanut lähteä. 

Kisat pidettiin taas loistavassa paikassa eli lämpimässä jalkapallohallissa keinonurmella. Loistava pohja siivitti meikäläisenkin kunnon vauhtiin ja saimme 3-luokan ekalta radalta Wapun kanssa ensimmäisen ihanneaikaan tehdyn 0-radan 3-luokasta! Kyllä tuntui mahtavalta! Kisaajia oli niin paljon, että -1,47 sekunnin ihanneajan alituksella olimme vasta sijalla 17.

Toiseen starttiin mennessä alkoi polvessani tuntua kipua. Harmi juttu, sillä en ole ainakaan vuoteen kärsinyt polvivaivoista. Toisen radan alussa Wapulla oli taas vaikeuksia jäädä lähtöpaikalle odottamaan lähtölupaa, ja sössimme jo kolmannelta esteeltä hylyn. Seuraavaksi vielä pujottelun alku meni uusinnaksi, mutta sen jälkeen Wappu eteni niin tasasesti, että tämä hylky jäi harmittamaan. 

Kolmannelle radalle ilmestyikin vanha Wappu, joka on ollut poissa jonkin aikaa. Koira otti kieltoja hylyn verran, eikä tuntunut etenevän radalla oikein minnekään. Olin kuitenkin kisapäivään todella tyytyväinen, sillä lopultakin Wappu pääsi avaamaan 0-tilinsä!

Illalla polvikipui äitiyi yhä kovemmaksi ja seuraavana aamuna kävelin ontumalla. Ei siis auttanut kuin perua Triinen kaksi starttia, jotka olivat ohjelmassa sunnuntaina. Vähän jäi harmittamaan, sillä Triinen kanssa olemme olleet tosi hyvässä koulutuksessa jo monta viikkoa. Nyt olisi ollut hauska nähdä, miten Triine toimii koulutuksen jälkeen kisatilanteessa.

Nyt olen viikon päivät yrittänyt parannella polveani, jonka nivelsiteet ovat revähtäneet. Sää on ollut vielä todella liukas, joten koirien ulkoiluttaminen on pitänyt tehdä kieli keskellä suuta. Kävinkin ostamassa kaupasta vanhat kunnon liukuesteet kenkiini, jotta kävely tuntuisi edes vähän varmemmalta.

Wapulla oli viime lauantaina jäljellä vielä vuoden viimeinen koitos, joka oli seuramme kotikisa. Aluksi mietin osallistumisen peruuttamista, mutta sitten heitin pallon Wapun kasvattajalle Sinille, joka päättikin lähteä kokeilemaan Wapun ohjaamista kylmiltään.

Olimme joskus vuosi sitten samassa paikassa treenamassa, ja silloin Sini kokeili Wapun ohjaamista. Wappu tuli aina aluksi radalta luokseni, mutta lopulta tajusi ohjaajan vaihtuneen. Treeni onnistui sen verran hyvin, jotta minusta heidän kannatti yrittää yhdessä.

Kisapaikalla pelasin tällä kertaa varman päälle ja menin seuraamaan kisaa hallin ulkopuolelle huuruisen ikkunan läpi.  Ajattelin ettei Wappu lähde minua etsimään, kun se ei näe minua koko hallissa.

Aluksi Wappu oli hieman ihmeissään ohjaajanvaihdoksesta, mutta sen verran agilityhullu se on, että koira hinkui radalle pää kolmantena jalkana. Ohjaajalla olikin täysi työ saada koira odottamaan lähdössä, mutta hän onnistui siinä! Kaksikon meno oli sujuvaa, Wappu otti kontaktit niin kuin pitikin ja lopulta he olivat puhtaalla radalla maalissa ihanneajan alittaneena! Sijoituksena oli hieno neljäs sija! Uskomatonta, että Wappu on viikon sisään saanut kaksi kertaa 0-tuloksen!

Nyt emäntä keskittyy parantelemaan polveaan ja jatkamme treenaamista heti kun polvi sen sallii. Loistava päätös vauhdikkaalle agilityvuodelle! :)

 Wanda - elämäni koira - täytti tällä viikolla 12 vuotta! Synttäreitä ollaan vasta valmistelemassa, sillä russeleiden seniorikodin emäntä eli siskoni on työreissulla. Juhlia pitää tietenkin viettää asiaankuuluvan hartaasti.

Tämä kuva on otettu kesällä 2010, jolloin Triine odotti pentuja ja Wanda asui vielä meillä. Wanda on aina rakastanut metsässä juoksemista. Yleensä se meni menojaan, mutta piti meihin jonkinlaista kontaktia luultavasti erityisen tarkan hajuaistinsa ansiosta. Nimittäin aina välillä Wanda porhalsi jengiimme takaisin ja jatkoi sitten matkaansa.

Russeleiden yhteislenkeillä Wandasta oli käytännön apua. Se juoksi yleensä kaukana edellä ja antoi kuuluvan äänimerkin, jos polulla tai metsätiellä oli tulossa joku koiransa kanssa vastaan. Siitä me jälkijoukko tiesimme kytkeä koirat kiinni.

Joskus ensimmäistä kertaa yhteislenkille osallistuneet kyselivät, uskaltaisivatkohan he päästää koiransa irti,  jos se vaikka lähtee omille teilleen. Minä vastasin heille, että meillä on kyllä mukana koiraetsijäkoirakin, kunhan vain ensin löydämme sen..

Tässä kuvassa Wappu ja Wanda nauttivat ihanasta elokuun helteestä meren äärellä Vaasan agilitykisoissa. Wanda ei uinut suin surminkaan ennen kuin joukkoomme tuli Wappu. Kun Wappu haki uimalla keppejä vedestä, Wanda ei kestänyt katsoa sitä vaan loikkasi myös veteen. Siitä alkoi Wandan uimarin ura.

Toisaalta, voihan sitä aina odotella, että Wappu hoitaa uintipuolen:

Wandan kanssa olimme pitkään mukana koiraetsijöissä etsimässä kadonneita koiria. Wandan hajuerottelukyky pääsi niissä hommissa oikeuksiinsa. Välillä tarkka hajuaisti tuli esiin myös hauskoissa tilanteissa.

Kerran agilitykisoihin mennessä Wanda haistoi parkkiksella tutun jäljen. Se iski kuonon maahan ja jäljesti parkkipaikalta suoraan ilmoittautumispisteeseen saakka, jossa oli parhaillaan ilmoittautumassa nuori tyttö, joka oli pari kertaa ohjannut Wandaa. Wandalla on norsun muisti ja se loikkasi ilosta paukkuen suoraan tyttöä vasten.

Wanda pystyy myös erottamaan isosta ihmisjoukosta juuri sen tärkeän ihmisen hajun. Olimme kerran seuraamassa siskonpojan futistreenejä kentän laidalla. Olimme aika kaukana kentästä, koska nurmikenttää ympäröi juoksurata eikä urheilukentälle saa viedä koiria. Yhtäkkiä kentältä päin tuli tuulenvire ja Wanda nosti kuononsa ylöspäin. Se nuuskutteli ilmaa ja alkoi hiljakseen heiluttaa häntäänsä. Se todellakin erotti siitä hajujen sekotuksesta siskonpojan hajun.

Erään russeliystäväni russeli ei tykännyt treenata talvella kylmässä hallissa. Niinpä annoin ystäväni kokeilla treeneissä Wandan ohjaamista, joka ei hyytynyt agilityhallissa pakkasellakaan. Maalissa ystäväni heitti Wandalle aina jäniksenkäpälän, joita hän sai metsästystä harrastavilta veljiltään. Tällaista asiaa Wanda ei mitenkään voinut unohtaa! Olimmepa myöhemmin Wandan kanssa russelien kesänäyttelyssä tai agilitykisoissa (joissa ystäväni oli kentällä töissä), Wanda bongasi hänet varmasti. Kuono oikeasta suunnasta tulevaa tuulenvirettä kohti ja häntä alkoi heilua.

T

Kuva: Satu Tuominen, 2010  (Juhannuskisat Tuorlassa, TSAU)

Wandan varsinainen lempilaji on aina ollut agility. Aloitin Wandan kanssa lajin treenaamisen koiran ollessa 1-vuotias, ja myöhemmin Wanda aloitti kisaamisen naapurin Melodyn - vakituisen koiranhoitajansa - kanssa. Kaksikko pääsi 3-luokkaan asti ja Melodyn lähdettyä opiskelemaan jatkoin itse koiran ohjaajana.

Wanda on edelleen hyvässä kunnossa, vaikkei vauhti enää kärkisijoihin riitäkään. Virallisissa kisoissa olimme viimeksi vuosi sitten, mutta jatkossa aion edelleen käydä Wandan kanssa treenailemassa tai epistelemässä silloin tälläin - ihan vain mielen virkistämiseksi.

Tällä hetkellä Wanda nauttii elämästään russeleiden seniorikodissa, jossa sillä on tärkeä tehtävä Blanka-emän aktivoimisessa. Ihana, hassu, omituinen ja huippuälykäs Wandani! Toivottavasti saamme pitää sinut vielä vuosikausia!